Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan (kinkku)


Nukun pitkään, juon hartaasti toista kuppia aamukahvia. Ensimmäinen kuppi meni samalla, kun vein koiria ulos aamujuoksuille. Edellisenä aamuna naureskelin moneen otteeseen tälle artikkelille. Löysin itseni niin monesta kohtaa, sain samaistua. Samalla hetkellä välttelen bilsan SAT-testiin lukemista. Hitaat aamut <3

Siitä on pian vuosi. Vuosi. Yksi kokonainen vuosi ilman mun ensimmäistä rakasta karvaturriani. Sitä, jota odotin aivan varmasti eniten. Jännitin kotiintuloa, hakemista, ensimmäisiä agilitytreenejä, monia leirejä. Sitä kaikkea. Sitä, josta kaikki tämä lähti.
Ahmin koirakirjoja ja luulin tietäväni koirankasvatuksesta lähes kaiken. Voi, kuinka väärässä olinkaan.

Muistan, kun yhdellä koiraleirillä Kingi itkeskeli yöllä häkissä ollessaan ja ratkaisin huutamisen heittelemällä sille naksuja häkkiin – olihan se joo hetken hiljaa, kunnes taas alkoi.. Huonetoverit tykkäsivät 😀
Toisella Taitavien tassujen leirillä yölenkkeiltiin, syötiin lettuja ja huudeltiin Kukkuuuta Jennan (Siri) ja Saran (Hukka) kanssa. Olin onnellinen, kun joissakin agitreeneissä Kingi pysyi hallinnassa, eikä karannut haistelemaan.


Pieni hetki sitten ystävälläni oli vielä kaksi vanhempaa koiraa, mutta yhtäkkiä ne ovatkin poissa onnettomuuden takia. Lähtivät ihan yhtäkkiä, yhdessä, etkä voi tehdä mitään. Just noi koirat on olleet miljoona kertaa samoissa treeneissä, samoissa kisoissa ja reissuissa.
Samantien uutisen kuultuani oli aivan pakko ottaa molemmat koirat kainaloon ja olla niin ylettömän kiitollinen noista kahdesta otuksesta. Ne olis aivan yhtä hyvin voineet olla mun koirani, jotka pääseet vahingossa livahtamaan ovesta ulos. Äärettömän surullista. Miksi?

Lupasin aiemmin kirjoittaa Kingistä monia artikkeleita, muistella vanhaa hööpöpappaa niissä ja samalla käsitellä surua niissä, mutta en mä ole pystynyt. Tätäkin juttua oon monta kertaa kaivanut luonnoksista ja jatkanut uudelleen. Ikävä vaan kasvaa muistellessa liian kovaksi.

Vieläkin, jos mä katson meidän yhteisiä kuvia, tulee herkistynyt olo. Kuvittelin, että pystyisin muutaman kuukauden päästä Kingin poismenosta katsella niitä ilolla, muistella ihania aikoja, mutta ei.
Jos sallisin itseni katsella niitä yhtään pidempään, itkeskelisin varmasti koko loppuillan. Eilen illalla sattumalta katsoin kuvaa, jossa Soolo on suunnilleen Keijon ikäinen ja juoksee Kingin vierellä – molemmilla suunnaton ilo. En tiedä, oonko vaan yletön herkistelijä, vai onko ihan normaalia olla yhden kuvan jälkeen ajatuksissaan pitkän aikaa. Itku lohduttaa, mutta miksi ne parhaat viedään ensimmäisinä? Miksi ikävä sattuu?



Tää video ainakin näyttää sen, että ihan pirteä pappa se oli kaksi päivää ennen totaalista romahtamista. Ne leikki vielä Soolon kanssa <3 Ihan paska video, paskanen piha ja kaikkea, mutta mulle se on aarre! Kingiä ei voinut pitää pihassa vapaana, koska se saattoi ihan yhtäkkiä keksiä, että HAA nytpä lähden livohkaan ja sen jälkeen koiran korvat menit lukkoon. Metsälenkeillä se kyllä tuli mukana kivasti.


Ristiriitaista. Elämä menee eteenpäin, vaikka jotkut parhaat palat siitä jää taakse. En haluaisi kokea uudestaan niitä tunteita, kun halusin niiiiin paljon onnistua, olla paras ja pettyä aina uudestaan. Ei se ollutkaan niin helppoa. Sain Kingin kanssa opetella elämää, opetella niitä pettymyksiä. Isoja juttuja.

Keijo on vähän herkkiksempi, kuin Soolo. Soolo oli pentuna MUISTAAKSENI sellainen rämäpää, ettei sitä edes jännittänyt mikään tai kukaan. Meni joka paikkaan. Keijo on vähän mietiskelijä – ensimmäistä kertaa hallille tullessaan mietti, mikä paikka tää nyt on, voiks tonne mennä mami? (Lempäälään halliin kuitenkin suinpäin)
Sama juttu, kun tutustuttiin puomiin, pikkuse mietiskellen mentiin. Ihana kuitenkin huomata, että heti seuraavalla kerralla se on asenteella ”täällä oli superihanaa jee pääsen tänne mennään täysii heti!”

Ilman Kingiä en olisi osannut suhtautua tuohonkaan oikein, olisin varmaan lällytellyt ”tulehan, jooko, mentäis nyt, voi pieni kun jänskätät noin”, nyt taas mennäään asenteella ”nonii alas tulla sieltä, vauhtia” ja koira on et jaa okei, sen sijaan, että menis enemmän jännittyneeseen tilaan, ku toi mamiki on tollane outo.

Kingistä jutellaan meillä edelleen vähintään viikoittain, aina verrataan joka asiassa ”Kingi ois tehny sitä ja tätä”. Se pysyy muistoissa. Tuhkat odottavat pianon päällä edelleen hautaamistaan, jotenkin mulla on sellanen olo, että en oo vielä valmis päästämään kokonaan irti. Nyt mulla on jotakin siitä vielä jäljellä. Ehkä ensi kesänä.

Oon miettinyt, että ehkä tavallaan oli helpompaa, kun ei tarvinnut lopulta tehdä itse sitä raskainta päätöstä – koska on aika? Olisi ollut ihan mahtavaa saada pitää pappa elämässä vielä monta vuotta pidempään, sitä mä toivoin ja toivon edelleen. Toisaalta lohdullista, että se myös säästi mut siltä tuskalta, kun pitää päättää toisen elämästä. Nyt ei voitu tehdä muuta, eikä sillä ollut kipuja pitkään.

Se oli mun ensimmäinen. Niin rakas, että sattuu vieläkin ajatella. Kaipaan mun omaa mustaa poikaa.

Olit hieno jätkä, upee poika ja ihan äärettömän taitava! Sä tiiät sen.

Miksi Keijo tuli meille? Rotuvalinta ja sen vaikeus.

Lupasin aikaisemmin kertoa hieman Keijon kotiuttamisen taustoista. Ajattelin myös hieman avata ajatuksiani meidän koiran hankinnasta ja elämästä collieiden kanssa. Ei ole syytä kaunistella asioita, eikä myöskään hypettää taivaisiin omia koiria, vaikka usein mieli tekisisikin sen mielellään! Jonkin aikaa aihetta mutustelleena vihdoin kerron jotakin.


Soolon sisko Elora, joka asuu Italiassa.

Miksi collie? Haluan edelleen collienpennun itselleni, miksi?

Kokemukseni harrastamisesta collien kanssa ovat melko rajoittuneita. Mulla ei ole kauheasti kokemusta koiraharrastuksista ylipäätään, ei mitään mahtavia tuloksiakaan, mutta silti koen mulla olevan jotakin sanottavaa. Ainakin voin kertoa siitä, millaista on ollut elää kahden aivan erilaisen koiran (collien) kanssa arkea ja harrastuksia. Useita collieita olen kuitenkin nähnyt monissa eri tapahtumissa.

Olen parikympppinen koiraharrastaja, jolla on ollut tähän asti kolme omaa koiraa. Ensimmäisen koirani sain kymmenvuotiaana: koiran hankintaa ei juurikaan suunniteltu, vaan otettiin se, joka oli lähellä ja helppo saada, kunhan saatiin vaan nopeasti kiva kotikoira! Vanhemmilla oli myös ollut collie, kun olin noin vuoden vanha. Collie iski edelleen. Nämä kriteerit täytettiin, ei vaadittu enempää.

Vuosien vieriessä erilaiset koiraharrastusmuodot alkoivat kiinnostaa. Kingin ottamista en ole katunut päivääkään, koska se opetti mulle niin mielettömän paljon.
Esimerkiksi jotakin siitä, millaisia ominaisuuksia collieilla ei tule olla – esim. alusta-arkuus, ääniherkkyys, hermojen prakaaminen. Siinä oli paljon hyviä asioita. Se opetti isoja asioita. Se opetti myös rakastamaan tätä rotua.
Mulla oli Kingin kanssa meidän omat jutut, tunnettiin toisemme läpikotaisin ja halusin yrittää tehdä sen kanssa kaikkea! Välillä vaadin liikaa meiltä molemmilta, jonka vuoksi petyin usein. Kaikesta huolimatta se oli onnellisimmillaan silloin, kun sai tehdä mun kanssa yhdessä. Kuinka kaipaankaan tuota koiraherraa!

Usein collien sanotaan olevan herkkis, hermoheikko, paukkuherkkä, arka, moottoriton… Lista on pitkä! Näitä kyllä löytyy collieista, olihan Kingikin lähes kaikkia noita. En tiedä, kuinka suuri osuus collieista on tällaisia. Valitettavan moni. Harrastuskentiltäkin näkyy jokunen ohjaajaa, jotka yrittävät harrastaa tällaisten koirien kanssa. Niistä puuttuu se jokin. Muutaman vuoden takainen artikkeli ”Oikeista collieista” kuvaa myös ajatuksiani aika hyvin!

Sooloa ottaessani halusin löytää kasvattajan ja pennun, jonka kanssa pystyisi kunnolla harrastamaan. Löysin Tiinan, löysin myös muutamia muita kasvattajia. Näin useamman kasvattajan koiria ja tutustuin, halusin löytää ja olla varma! Ei kelvannut vaihtoehto ”ihan kiva”.
Kuulin useammalta tutultani rotua miettiessäni, että ”Et kai sä nyt toista collieta ota?! Mieti nyt jotain muutakin! Et sä saa kivaa koiraa sieltä.”
Pohjatyö kannatti, sillä nykyään en törmää tähän niin paljoa. Soolo on yllättänyt monet olemuksellaan, että colliestakin löytyy poweria ja virtaa tekemiseen!


Keijon iskä Kelmi.

Mielestäni nämä colliet ovat vielä turhan harvassa, mutta onneksi kasvattajat ovat alkaneet kiinnittää collieiden luonneominaisuuksiin entistä enemmän huomiota. Koen collieilla olevan aika paljon puutteita joissakin luonneominaisuuksissa, mutta niiden joukosta löytyy myös todella paljon kivoja koiria, joista löytyy potkua moneen harrastukseen. Ne on niitä timantteja.

On onni omistaa koira, jonka kanssa arki sujuu aikalailla ongelmitta ja jonka kanssa voi lähteä lähes minne vaan.

Haluan näyttää: kyllä, collietkin pystyvät. Meillä on paljon omia ongelmiamme, jotka suurimmaksi osaksi johtuvat minusta itsestäni. Niitä on kumminkin aivan varmasti joikaisella koiranomistajalla. Olen vahvistanut vääriä asioita, enkä ole osannut puuttua epätoivottuun käytökseen.
Meillä ei ole vielä mitään huikean korkealla olevia tavoitteita – ohjaajan taidon puutteista johtuen, mutta ehkä vielä joku päivä.. Tällä hetkellä tehdään omalla tasollamme ja ollaan huikean tyytyväisiä siihen!

Ja ei, Soolokaan ei varmasti ole täydellinen luonteeltaan, mutta se on melko lähellä sitä, mitä itse toivon koiraltani. Toki ajatukseni tämänkin suhteen varmasti muovautuvat sitä mukaan, kun opin asioista enemmän.
Tottakai silläkin on joitakin ominaisuuksia, joista en tykkää, mutta varmasti suurin osa niistä johtuu siitä, että en ole niitä osannut kouluttaa ja opettaa oikealla tavalla.
Soolo on kuitenkin koira, josta voisin ottaa itselleni pennun hetkeäkään miettimättä – mikäli narttu olisi kiva. Se on ollut mulle täys kymppi!

Ensimmäinen koirani meni usein lukkoon siitä, että sitä kielsi; Soolon se saa vain yrittämään lisää: kyllä mä mamma oikeesti osaan, anna mä näytän sulle miten taitava olen! Kolikon kääntöpuoli on se, että tuo otus keksii vähän turhankin usein omia juttujaan.

Tulevaisuuden haaveitakin on. Olen miettinyt australianpaimenkoiraa, holskua, bordercollieta, tervua, välillä pyrtsiäkin. Ja mudia. Olen kysellyt joiltakin harrastajilta kokemuksia näistä, kysellyt, mistä löytyisi kivoja koiria ja koittanut laajentaa vähän näkökulmaani tähän touhuun. Kaikestä tästä pohdinnata huolimatta päädyin jälleen collieen – tuntui niin hirvittävän työläältä alkaa tehdä samaa pohjatyötä uudelleen, jotta saisin edes lähellekkään sellaisen piskin, jonka haluaisin. Taisi se collie kuitenkin olla se mun juttu.

Välillä mietin, saisinko aivan erilaisen touchin kouluttamiseen, jos kokeilisin juurikin esim. bordercollieta/belgianpaimenkoiraa. Oppisinko jotakin aivan uutta koiran käyttäytymisestä, tai siitä, mitä collieiden luonteesta tai rakenteesta puuttuu? En tiedä, jääköön arvoitukseksi, toistaiseksi. Uskoisin, että osaisin tuollaisen koiran omistamisen jälkeen katsoa omaa koiraani paljon kriittisemmin. Oppiiko tätä taitoa, kun kouluttaa erilaisia koiria? Haluan kehittää itseäni ja koirasilmääni kouluttamalla myös muita.

Colliella ei ole mulle ihanteellisin turkki – vaikka se on oikeasti tosi helppo, ainakin Soololla (harjaan maksimissaan kerran kuussa, jos sitäkään, eikä se ole takussa siltikään..). Jostakin syystä vain tykkäisin, että se olisi liioittelumattomampi, niukempi ym – niinkuin entisajan collieilla, joita näkee edelleen joissakin harvoissa kuvissa. Naurakaa mulle – Soolostakin sanotaan aina näyttelyissä, että sillä ei ole tukkaa tai se ei ole turkissaan!

Kaiken tämän pähkäilyn jälkeen kyselin jälleen Tiinalta lopulta pennuista ja tosi mielellään kuulemma tänne pentu tulisi, mikäli sopiva syntyisi :–) Oli ihanaa saada heti pentujen synnyttyä viestiä – täällä olisi yksi Pate-poju, joka mielellään muuttaisi teille!

Odottelu alkoi. Mietin edelleen, olisiko tää ihan varmasti mun pentu. Sooloa odottaessa mä koin tunnemaailmassa ihan tosi äfäärejä fiiliksiä – mä olin niiiiiin varma, mä tiesin, että tää on super ja siisti.
Oon tullut siihen päätökseen, että ehkä oon vaan turtunut, aikuistunut ja tylsistynyt?

Mun ei pitänyt ottaa pentua vielä muutamaan vuoteen, mutta jonkin aikaa Kingin poismenon jälkeen ajatus alkoi kyteä. Soolo kaipasi kaveria, piristysruisketta. Mäkin kaipasin. Kingiä nyt ei kukaan voi millään keinolla paikata, mutta jonkun kolon Keijo-koheli tuli täyttämään meidän perheeseen.
Siitä huolimatta, että pennunottoa ei mietitty tällä kertaa hirvittävän pitkiä aikoja, ei tää ollut mitenkään harkitsematonta. Tunsin emän hyvin, pentueen isänkin oon nähnyt monenmonet kerrat! Ne on kivoja koiria, siistejä ja hienoja!


Viikonloppu hoitamassa pentuja ja lopulta pikkuinen kotiin

Suostuin oitis, kun Tiina ehdotti mulle pentujen hoitoa – kunhan olisi vain töistä vapaata silloin. Oli ihanaa päästä seuraamaan ja vertailemaan pentuesisaruksia. Tullessani en millään erottanut niitä toisistaan, sekoitin kaikki keskenään, mutta kyllä niihin niin paljon tutustui parin päivän aikana, että lähtiessä tiesi heti, kuka on kuka!

Oli ihanaa nähdä pentujen syövän yhteiseltä lautaselta, painivan keskenään ja matsien ottokin oli aika rajua. Mut se oli myös rankkaa!
Kaikki pennut vaikutti tosi kivoilta, vaikea tehdä eroja muun, kuin ulkonäön suhteen.

Mä olin kuitenkin taas hetken aikaa maailman onnellisin tyttö, kun lähdettiin yhdessä poikien kanssa ajelemaan kohti Keski-Suomea ja kotia. Mulla oli pentu. Pienenpieni, söpöliini!!

Suurin suru on sanaton – syvin kaipaus äänetön.


Saisinpa rutistaa vielä kerran, kertoa vielä kerran, että oot hyvä poika, hieno jätkä!


Niin äkkiä lähdit.
Varoitit hetken ennen.
Halunnut et rakkaittesi
itkevän hupenevaa aikaa.
Tulit ovelle vastaan,
varjonasi ystäväni,
pinnistit voimasi tervehdykseen,
kuin se tärkeintä maailmas ois.
Kadun niin paljon.
Hetkiä, joina en sulle löytänyt aikaa,
jota luulin olevan loputtomiin.
Kun vein sinut kävelylle tienlaitaan,
sen sijaan, että olisin vienyt metsään,
jonka tuoksuja niin rakastit.
Olisit ansainnut sen.
Yhden minä tiedän,
me tapaamme vielä.
Tässä maailmassa kenties,
jos sielumme vaeltavat.
Jos taivas on totta,
sinä odotat minua siellä.



Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän,
yht´äkkiä huomaa,
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja
korvaamaton, ja
kaipuu suuri
sanaton.


Jos niin käy,
että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani,
niin sinun on tehtävä
mitä on tehtävä
sillä viimeistä matkaa
ei kukaan ole estävä
sinä tulet surulliseksi
-minä ymmärrän
älä anna surusi estää sinua
sillä tänä päivänä enemmän
kuin koskaan ennen
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan
Meillä on ollut niin
monta hyvää vuotta,
tulevaa ei kannata surra,
et haluaisi minun kärsivän
kun aika koittaa,
anna minun mennä…
Vie minut sinne missä
he auttavat minua,
mutta pysy luonani loppuun
pidä minua lujasti ja
puhu minulle
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet
Tiedän että aikanaan
sinäkin huomaat sen olevan ystävyyttä
jota minulle osoitat
vaikka häntäni on viimeisen
kerran heilahtanut
niin kivulta ja kärsimykseltä
olen säästynyt
Älä sure sitä että
sen täytyy olla sinä
jonka täytyy tehdä päätös
olemme olleet niin läheisiä
– me kaksi näinä vuosina
älä anna turhaan sydämesi itkeä

tavoitteet


20.12.2013 Kingi oli vielä onnellinen päästessään isolla porukalla lenkille, vaikka tykkäsikin lähinnä kuljeskella hajujen perässä ja vähän muista jäljessä

Viime vuonna:
• Kingille pienimuotoinen laihdutus ja kunnonkohotus, kivailua, temppuja
• AGILITY: kisaamaan: nolla, tai kenties nousu kakkosiin? Jos homma ei muutu ihan erilaiseksi kisoissa. Kontaktien ylläpito, kepit. Valssit kuntoon, ajoitus.
• TOKO: kisaamaan? JOS treenaan paikkiksen kuntoon. Treenataan VOI ja EVL liikkeet valmiimmiksi. Kivaillaan!! Ei vakavaa, eikä kunnon tavoitteita. Tehdään sen verran, miltä hyvältä tuntuu.
• MH -kuvaus.
• hierojalle
• PK: tutustutaan hakuun, kenties treenaamaan enemmänkin? Jäljen treenailua intensiivisesti eteenpäin, tarkkuutta. Jana ja esineiden ilmaisu. Esineruutu. EHKÄ jopa BH?
• Soolon kanssa arkielämän hallinta paremmaksi, mm. treeneissä ja hihnakävely.

SUMMASUMMARUM: Soolon kanssa agilityssä tavoitteet toteutui helposti (siirto kakkosluokkaan), samoin tokossa (korkattiin avoinluokka)! MH-kuvaukseen en ole muistanut kysellä paikkoja. Hakua aloiteltiin treenailemaan ja saatiinkin myös mukava treenipaikka. Suoritettiin myös se BH!
Hassua, että olen ajatellut viime vuonna nuo tavoitteet liian ”korkeiksi”.  Tälle vuodelle täytyy varmaankin laittaa tavoitteet vähän korkeammalle, mutta kuitenkin jotakuinkin mahdollisiksi saavuttaa.



Rakkaudet <3
Tänä vuonna:

• MH -kuvaus?
• DNA -testi (DM & N/N -juttu!)
• agilityssä kolmosiin!!
• tokossa TK2 & kisasuorituksessa paketin pysyminen kasassa, pienetkin ääntelyt pois!
++ kivailua!
++ tunnari & ruutu vahvemmaksi, metsku kivaksi ym.
• käydään näyttelyssä (! tää ois aika iso juttu)
• jatketaan haun treenaamista
++ pk-tottiksen liikkeet kasaan: vuoden päästä ainakin päästäis kisoihin!
++ lisää esineruutu -treeniä!




Hyvää uutta vuotta!

Kingi olit niiin rakas !

Mä en tiedä edes mistä aloittaa. Ei oikein löydy sanoja kuvaamaan. Vaikeeta kertoa, haluun, että tää on vaan pahaa unta. Itkettää katsoo kuvia, videoita vielä enemmän.
Jouluaattona mulla oli vielä kaksi maailman ihaninta ja eläväisintä koiraa. Kingi ja Soolo leikkii keskenään, Soolo härnää Kingiä leikkimään, kun toinen on narussa kiinni. Nyt on vain yksi. :–( Raaastava ikävä!



Joulupäivänä isä ihmettelee jo päivällä, kun Kingille ei maistukaan yhtäkkiä maksalaatikko, joka on aina ollut koiran ykkösherkkua. Eikä maistu oikein mikään muukaan.
Seuraavana päivänä olin jo huolissani, kun ei meinannut kakkaakaan tulla, eikä koira vieläkään syö, joten mentiin heti Korpilahdella kunnaneläinlääkärille. Eläinlääkäri luuli aluksi oireita ummetukseksi, mutta päätti lähettää meidät varmuuden vuoksi Jyväskylän Otsoon, jotta saataisiin verikokeet ym tehtyä varmuuden vuoksi. Kingillä oli tällöin jo kuumetta noin 39 astetta.

Otsossa Kingiltä otettiin verikokeet, joiden tultua se laitettiin välittömästi tiputukseen, koska oli niin kuivunut. (oli kuitenkin juonut kotona suht normaalisti, joten en osannut edes epäillä..) Laajat verikokeet paljastivat myös, että nyt on oikeasti jotain hätänä. Myös tunnuseltaessa Kingin vatsa oli pinkeä ja kivulloinen. Kingiltä otettiin röntgenkuva mahasta – suttuinen kuva, maksa suurehko ja peräsuolessa hieman ulostetta.
Tämän jälkeen vielä ultrattiin, joka vahvisti epäilystä haimatulehduksesta.

Kingi sai lääkkeet suoneen, nesteytyksen ja me päästiin lähtemään kotiin. Mä alan itkeä jo maksaessa eläinlääkärin laskua, koska tajuan, että tämä on oikeasti vakava juttu. Kingi ei ehkä selviäkään tästä.. toivo itää huomiseen, sen on selvittävä, se on vahva koira, mun ensimmäinen! Lääkäri ei anna liikaa toivoa, mutta yrittää parhaansa.

Kotona Kingi ei syönyt mitään, eikä nyt juonutkaan enää ollenkaan. Tassut oli yöllä tosi kuumat tunnusteltaessa, eli varmasti kuumetta riitti. Käytiin pihassa pari kertaa pissalla. Kingi on aika nuutuneen oloinen, mutta tulee ovella vastaan kaupasta tullessa ja muutenkin tarkkailee ympäristöään. Säikähtää ilotulitteita ja juoksee vähän, mutta pääasiassa nukkuu ja tuntuu olevan lääkkeistä hieman sekaisin.

Nukkumaanmennessä ja mun ollessa sängyssä Kingi tuli jossain vaiheessa sänkyyn myös, änki vartavasten kainaloon, makasi siinä rapsuteltavana pitkän aikaa. Jossain vaiheessa vaihtaa asentoa ja katsoo mua pitkään silmiin, kun yritän nukkua. Se tuijotus ei lakkaa ja musta tuntuu, että tää on oikeesti meidän viimeisiä hetkiä yhdessä. <3 Kingi tietää, että se on pian lähdössä pois täältä. Se on oikeasti kipeä, mä tajuan, mutta en halua uskoa, en millään. Kyllä se paranee. <3 Herään yöllä ainakin neljä kertaa pakkojuottamaan Kingiä ja se juokin mielellään, kun vähän auttaa. Aamulla mennään 10.30 tarkastukseen eläinlääkärille, Kingi on pirteämpi ja reippaampi, kuin eilen, mutta ei mitenkään merkitsevästi. Kuumetta ei enää ole. Kingi pääsee taas tiputukseen ja eläinlääkäri kyselee, että halutaanko avata ja katsoa, mikä sillä oikeasti on syynä - jos se olisi vaikka syönyt jotain epänormaalia, tai ainakin tarkistaa, että voidaanko me auttaa sitä miten - vai olisiko haima tuhoutunut jo liikaa.. Soitan isälle, jolta tulee aivan varma vastaus samantien: tottakai yritetään!



Samana päivänä kahden aikaan Kingi avattiin ja eläinlääkäri toteaa todella ärhäkkään haimatulehduksen, sekä suolistotulehduksen. Ohutsuoli on aivan punainen ja siinä on paljon verenhyytymiä, maksan pinnalla fibriinisakkaa ja koko suolisto täynnä sinne kuulumatonta nestettä. Vatsaontelon pinnat ovat epänormaalit, eli haima on alkanut entsyymeillään tuhota muita elimiä ja hyvin nopeasti. Kingillä olisi todennäköisesti maksimissaan vain muutama päivä aikaa elää ja ennuste parantumisesta on erittäin heikko, joten tein raskaan päätöksen parhaan kaverini vuoksi. Totuus iski, että ei me sitä voida enää pelastaa. Kyyneleet valuu silmiin ja ääni särähtelee, että antakaa sen mennä.

Kingi yritti lääkärissä nuolla mua moneen kertaan. Sen silmistä näki, että se on kipeä. Sillä ei ole enää sitä samaa iloista katsetta.
Mulla on aivan jäätävä ikävä. Mä kaipaan mun ensimmäistä ikiomaa koiraani niin valtavasti. Sen oli aika mennä, mutta miksi näin pian, ihan yllättäen? Kaikki tapahtui niin nopeesti, etten oo edes ehtinyt käsittää.
RAKAS, sulla on nyt hyvä olla. <3 Vain yksi voi olla se ensimmäinen. Sulla on varmasti sellanen erityinen paikka mun sydämessä aina. Muistakaa nauttia hetkistä koirienne kanssa joka päivä, mulle muistutettiin taas, että koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän. Mä luulin, että meillä olisi vielä monta vuotta aikaa yhdessä. Kingi olisi täyttänyt maaliskuussa 10v ja se oli edelleen tosi pirteä, vaikka askel olikin jo vähän hidastunut.



Kingin viimeiset ajat oli onnellisia – se sai olla Soolon kanssa yhdessä paljon ja noista kaveruksista näki, että ne tykkää toisistaan niin paljon! Mä en nyt jaksa kirjoittaa enempää, mutta takuulla kirjoitan Kingistä vielä paljon muisteloita <3 Tämän kaiken sairastelusta halusin kertoa, jos siitä olisi jollekkin muulle hyötyä jollakin tapaa. Me ei ainakaan oltaisi voitu tehdä yhtään enempää.

Anna anteeks nää kyyneleet, mut mulla on vaan niin kova ikävä. Olin 10vee kun sut sain ja olin varmasti ja epäilemättä silloin maailman onnellisin tyttö.