Aika kreisii, MUSTA TULEE isona oikeesti ELÄINLÄÄKÄRI!

Oon syönyt varmaan viiskiloo suklaata ja muuta lohturuokaa. Itkenyt silmät päästäni, ollut välillä ihan semi ahdistunut.
Mä en riitä, musta ei koskaan tuu mitään. Tuntuu, että kukaan ei usko muhun – mee jo sinne kouluun/pitäskö sun jo mennä opiskelemaan jotain muuta alaa, ku et sä sinne päässy vieläkään? Hanki joku ammatti. Teki mieli sanoo monesti, että heittäkää dfksöldkölksdflö oravanpyörät jonnekkin, mä oon ankarin tuomari itelleni ja tiedän mitä mä haluun ja teen duunia sen eteen. Se ottaa sen ajan, minkä vaatii.
Toiset taas kannustaa ja on ihan täysillä mukana hakuprosessissa. Tukee ja ymmärtää, varsinkin ne, jotka tekee sitä sun kanssas.

Korpilahdella Alkio-opistolla opiskelutunnit saattoivat venyä hyvinkin pitkiksi välillä. Koulussa oltiin ensin se 8 tuntia ja sen jälkeen kotona laskettiin niiiin paljon kun vaan jaksettiin, usein 3-4h. Itkettiin, naurettiin, tapeltiin niiiiin hurjasti tehtävistä (mistään muusta ei sitten tarvinnutkaan kiristellä hampaita <3), välillä lenkkeiltiin ja tyhjennettiin päätä.
Pääsykoe oli mulle hurja. Mä olin aivan lukossa kokeen jälkeen, mutta tiesin laskurutiinini olevan rautaa ja tietotasonkin korkealla ja kuitenkin sillä tasolla jo, että sisäänpääsy olisi täysin mahdollista, mutta ei kumminkaan selvää. Laskin pisteet ja luovutin, ei tänä vuonnakaan. Masennus iskee. Itkuparku, tehnyt taas vuoden töitä. Nyt onneksi tajusi sen, kuinka paljon osaamistaso oli mennyt eteenpäin.

Tartton tulokset tuli ekana. Mulle 6. varasija, Henna-kämppikselle 10. varasija. Okei, ei mennä siis ainakaan sinne – ootetaan Viikki.

Whatsapp-viestit meiän Nörttiryhmässä musersi mut täysin:”Evie, mä oon niin pahoillani… MUTTA JEEEE MÄ PÄÄSIN!!”
Olin töissä, kun luin ton viestin. Pitelin itkua, menin ihan sumussa täyttelemään maitokaappiin hyllyjä. Mä kävin aika syvissä ajatuksissa sillon, paljon kasaamista itsessä, että pystyin tekemään sen työvuoron loppuun asti. Kyllä oli paska fiilis, vaikka samalla olin tietysti niin maailman onnellisin siitä, että Henna oli päässyt. Tiesin, etten mäkään voinut olla kaukana, mutta ei ollut nimeä listalla ei. No, parin pisteen päähänhän se jäi. Parin pisteen pyöristysvirhe. Voin kertoa, että ketutti. Hennan sisäänpääsy loi kumminkin hirmuisesti toivoa ensi vuodesta mulle, mutta mä olin silti tosi hajalla.

Unelmat. Ne on jotain semmosta, mitkä on tehty saavutettaviks. Ne on jotain sellasta, mitä varten pitää taistella. Helppoa se ei oo, vaatii töitä ja kyyneleitä. Mut sun täytyy luottaa siihen sun omaan hulluutees.

Ihminen vois joskus olla armollinenkin itselleen ja päästää vähemmällä, mutta tää on mun unelma ollut aina. Mä päätin, että mä lähden joka tapauksessa kotoa pois ja nyt oli helppo sauma lähteä, kun Korpilahdella ollut kämppis pääsi sisään ja muuttaa Vantaalle. Siellä ois muutamia tuttuja lähellä, saatiin mukava kämppä hommattua ja mulle oli duuni tiedossa. Katselin myös Helsingin avoimen yliopiston opintotarjontaa ja olin ilmoittautumassa sinne. Mietin, että simuloituja pääsykokeita vois tehdä parit jossain valmennusfirmassa.
Hain koiraharrastusseuraan. Suunnittelin tulevaa ja olin täysin valmistautunut siihen, että ens vuos tehtäis jälleen töitä kaupassa myyjänä ja samalla lukien hullunlailla pääsykokeeseen.

Tästä seuraavana päivänä mä nään kuitenkin unta siitä, että mä pääsin Viron maatalousyliopistoon lukemaan eläinlääkäriksi. Siis mitä, miksi mä nään tästä nyt unta? Muistan olleeni jo unessakin tosi vihainen siitä, että miks pitää nähdä tälläsiä “pääsykoeunia” nyt, kun kaikki suunnitelmat on selvää ja suunnitellaan kämpän sisustusta. Aamulla suututti vielä enemmän,
koska enhän mä minnekkään oo päässyt. Se päivä tuntu alkuun käynnistyvän tosi huonosti, lähin lenkille kuunteleen musaa ja juoksemaan ketutusta pois.

Oho, mullehan on tullu monta sähköpostia. Ensimmäinen on “Kiitos hakemisesta Eestin yliopistoon, toivottavasti se oli mieluista ja helppoa” ym.
Seuraavan postin mä luin valehtelematta ainakin kymmenen kertaa. Mä en usko, TÄÄ EI VOI OLLA TOTTA, mitä siinä lukee. Siis ihan oikeasti, mitä tässä lukee:

Ekana laitoin viestiä Hennalle, en mä usko. PAKKO SOITTAA HETI PERÄÄN. Siis MUSTAKO TULEE SITTENKIN ELÄINLÄÄKÄRI!!!!!!!!!!!! APUA MITÄ NYT TEHDÄÄN??? MITEN MÄ VOIN PÄÄSTÄ 6. VARASIJALTA SISÄÄN??
Mä alan tajuumaan pikkuhiljaa. Mä alan itkemään, parkumaan, nauramaan ja mitä kaikkea pieni ihminen tekeekään, kun sen yksi suurimmista unelmista unelmista käy toteen. Puhelut isille, äitille, mummoille, kaverille ym. Isi luulee, että on sattunu jotain ihan hirveetä, kun ei saa mun itkupuhelusta aluks mitään selvää xd.

Töihin pitäis mennä reilun tunnin päästä, mä vaan itken naama punaisena ja ihan holtittomasti. Ihan kreisiä.
Onneks työpaikalla Jenni oli ihana ja kerto tilanteen muille, eikä mun tarvinnu mennä kassalle heti töihin tullessa, en tiiä olisko siitä tullutkaan yhtään mitään sellaisena itkunsekaisena :’D
Kyllä sinä iltavuorona loistin aspa-työssä aidosti ja hymy tuntu tarttuvan helposti, oli niin helppo hymyillä. Valehtelematta olin siinä hetkessä yksi maailman onnellisimmista tytöistä.



Kun olin vähän rauhottunu, mä näytin just tältä. Laittaisin tähän oman naamakuvan (joka oli pakko ottaa xd), jos kehtaisin. Ihan identtinen.

Alan elää sitä elämänvaihetta, josta oon unelmoinut sieltä ainakin ylä-asteelta asti. Tää on ihan hullua, miten elämä voi yllättää ja heittää kaikki suunnitelmat ihan päälaelleen aivan yhtäkkiä.
Mut nää asiat ei vaan oo mun käsissä, vaan jossain isommissa suunnitelmissa.
Mä oon niin kiitollinen tästä kaikesta – sain kaiken, mitä halusin ja vielä enemmänkin. Jännittää niiin hirveesti, kun opiskelut on tulevaisuudessa englanniksi ja samalla pitäisi varmaan sitä eestin kieltäkin opetella jossain määrin. Onneksi koulussa on paljon suomalaisiakin.

Hakuprosessi ei mun kohdalla oo ollut todellakaan helppo, siihen on mahtunut niin monia kyyneleitä ja turhautumisia, mutta tää on kasvattanut mua ihmisenä ihan sairaasti. Mä en kadu yhtään, että mä uhrasin yli kaks vuotta mun elämästä siihen, että mä pääsen opiskelemaan just sitä mun unelma-alaa, mistä oon salaa haaveillut niin kauan, kuin muistan. Mä oon aina ollut keskiverto-oppilas, joten luulin, ettei musta olis tähän. Mä kumminkin halusin sitä, se oli mun
suurin unelma. MÄ TEIN SEN. Ihan parasta, että mä ja Henna tehtiin se molemmat! Yhdessä. Mä lähden unelman perässä ulkomaille!!!!!!

Sain elämän, johon en just nyt kaipaa mitään lisää.
Kiitollinen, siunattu, onnellinen. Matkannu tänne ohi ongelmien.
Mietin, miten mä ansaitsen tän kaiken, mitä ikinä uskalsin toivoo, mä sain sen <3

Blogin sisältö tulee varmasti muuttumaan hieman, sillä tästä tulee samalla kertomus mun matkasta eläinlääkäriksi. Tässä välissä on tapahtunut vaikka mitä, koitan ehtiä kirjoittelemaan niitä ylös, mutta nyt on aika paljon keskityttävä kaikkiin näihin uusiin kuvioihin.

soololla kävi tyttöystävä kylässä <3


Ihanuuksien hääkuva.

Soolon luona kävi ensimmäistä kertaa tyttö kylässä. Koirat saivat tutustua rauhassa ja kosiskella toisiaan, Mette oli kova tyttö kiusaamaan poikaressua ;)
Astutushommeleissa Soolo tiesi heti määrätietoisesti, mitä ollaan tekemässä ja hyppäsi selkään. Mettekin näytti olevan mielellään mukana. Yritys kova, mutta lopulta koirat eivät jääneet nalkkiin pitkäksi aikaa, yritettiin parina päivänä. LÄÄÄHPUUH, oli koirapojalle rankkaa puuhaa. Saatiin onnistuneesti siemeniä sisään heti ensimmäisestä satsista, joten nyt vaan varpaat ja sormet ristissä, että sieltä lokakuussa syntyisi pikkuisia piraijoita!
Kuulemma ihan hyvät mahdollisuudet, että siemenet alkaisivat itämään.

Astutuksessa oli auttamassa ja hoitamassa hommaa suurelta osin SayWuf -kennelin Kirsi. Suuret kiitokset vielä! Kirsi omistaa myös Metten isän.
Kuten kuvasta näkee, Soolo oli ehkä maailman onnellisin koirapoika ja tää oli rakkautta lähes ensisilmäyksellä! <3___<3

Pentujen emänä

Goldentroll’s Fire Of The Sky “Mette”

– lonkat: A/A
– kyynärät: 0/0
– silmät: terveet (CEA-vapaa pentuna ja aikuisena)
– näyttelyistä: varaserti, SA, usea ERI, useita luokkasijoituksia.
– Metten isä Hoax ja äiti Kerttu

Mette on nuori, reilu kaksivuotias collietyttö. Todella iloinen, reipas ja sosiaalinen neiti ihmisten ja koirien kanssa. Aloitellut RallyTokon harrastamista. Mette on keppi- ja pallohullu tyttö! Mette osaa rauhoittua, jos ei tapahdu mitään ihmeellistä, mutta on kuitenkin samantien valmis riehumaan tai tekemään yhdessä, jos jotakin tapahtuu. Oikein ihana, täpäkkä neitokainen.

Pennuista odotetaan reippaita ja iloisia collieita! Pentue on molemmille ensimmäinen, näistä odotellaan hyväluontoisia ja iloisen vauhdikkaita pentuja. Yhdistelmä KoiraNetissä.

Pentue tulee syntymään Uudessakaupungissa Maaret Peltovirran luona, Goldentroll’s -kenneliin.



Mette rallytoko-treeneissä.

Samassa voisin mainita, että Soolon lihasrevähdys on menossa tosi hyvin eteenpäin. Fyssarilla käyty taas, saanut juosta vapaanakin jo ja nostaa liikuntamääriä. Parin viikon päästä voisi palata pikkuhiljaa agilityn pariin takaisin, jos paraneminen jatkuu samalla tahdilla. Seurataan nyt kuitenkin tarkasti pojan vointia ja tehdään ahkerasti jumppa- ja venyttelyohjelmia päivittäin. Soolo on juossut myös vapaana jonkin verran – tällä ei ole kuitenkaan ollut mitään seurauksia jalan suhteen. Fyssari epäili, että voi alkaa jossain vaiheessa ontumaan uudelleen, jos menee liian rajusti jo, mutta onneksi ei ole vielä:)
Lisäsin myös Soolon ruokaan MSM-jauheen, jota syön itsekin. Metyylisulfonyylimetaani on tärkeä rakennusaine monille proteiineille. MSM-jauheen on monessa paikassa kehuttu nopeuttavan lihasten palautumista, vähentävän tulehdusta ja lievittää kipeytyneitä lihaksia. Toivotaan, että tästäkin olisi meille hieman apua:)

Mutta, pennuntuoksua odotellessa, nyt toivotaan parasta! <3 Metten kuvat: Maaret Peltovirta

pliis älä usko haippiin se katoo huomenna

Aika menee siivillä, mut sadepäivänä voi kyttää hetken Netflixin sijasta koneella kirjoittaen. Oon aivan innoissani, kun sinne vihoin tuli Orange is the new blackista uus tuotantokausi! :–D

Kauan sitten kävin Julian hyppytekniikkaluennolla, joka herätti paljon ajatuksia koirien hyppyyttämisestä agilityesteillä.
Esimerkiksi se, että hevosilla on ennemminkin normi, että ne opetetaan hyppäämään ennen, kuin viedään esteille, mutta koirilla pahimmassa tapauksessa pistetään suoraan rimat tappiin ja oletetaan, että kyllä ne koirat varmasti osaa hypätä luonnostaan. Mulla olisi hirveä hinku päästä treenaamaan tätä, harmi, että oma osaamistaso on vaan niin alhaalla vielä, että täytyy hakea oppia vielä paljon lisää muualta!

Kävimme mm. SCY:n Keski-Suomen alaosaston jälkipäivässä, jossa kouluttajana oli Jenni Laaksonen. Mulla oli molemmat pojat mukana. Ensin tehtiin sellaiset jäljet, joita ollaan yleensä tehty kotitreeneissä. Soololle melko suora, mutta osasin valita aika huonon maaston ja kastelin kenkäni heti alkuun – onneksi oli kumpparit myös mukana :D
Ajettiin jälkiä vuoronperään, Soololle palautteena tuli, että se ajaa jälkeä kyllä hyvin, mutta mä oon tehnyt aivan liian lyhyen jäljen, eli me reilustikin triplattiin seuraavan jäljen pituus. Mä myös tosi herkästi autan koiraa jäljellä, mikä pitää ottaa kokonaan pois, eli antaa sen itse ratkoa ja tehdä työnsä. Otettiin uudelle jäljelle pari kulmaa mukaan, toinen oli lähes 90 astetta ja toinen hieman loivempi.
Toisella kierroksella saatiin kuitenkin vieraan tekemä jälki. Mä pelkäsin yli kaiken mennessä jäljelle, apua mun koira ei osaa yhtään mitään, apua en voi auttaa sitä, mitä mä teen nolaan itteni?!?
No, Soolo hoitikin homman kotiin ja meillä oli JÄLKIRAUHA. Voi sitä fiilistä, kun alun jälkeen Soolo tajus, että mä en voi auttaa sitä yhtään, niin se vaan hoiti homman kotiin. Kaikki sujui. Siellä oli namiakin paljon vähemmän, kuin normaalisti ja se koira jäljesti. Ihan huippua, mä olin niin ylpeä tuosta otuksesta tämän jälkeen <3 Harpattiin niin iso askel eteenpäin.

Keijolle tehtiiin puolestaan ensimmäisiä suoria jälkiä, se on viime kesänä tehnyt lähinnä makkararuutuja ja en oo tyhmänä edennyt niistä silloin jo eteenpäin. Ensimmäinen jälki oli ylläripylläri taas liian lyhyt. Vähän se vielä pyörii jäljen päällä, kun on niin aloittelija, mutta siitä ei pidä olla huolissaan, kun on niin kokematon vielä. Keijossakin on selvästi kuulemma potentiaalia tähän touhuun, nyt vaan treenaamaan!

Erityisen iloinen olin päivänä, jolloin Soolon viralliset selkäkuvaustulokset tulivat KoiraNettiin.
Nikamien epämuotoisuus, selän spondyloosi ja välimuotoinen lanne-ristinikama kaikki puhtaita (VA0, SP0 ja LTV0). Soololta siis kuvattiin selkä, koska epäiltiin siellä olevan jotakin vikaa aiemman ontuman takia.
Ontuminen on onneksi loppunut, mutta viime fyssarikäynnillä oli vielä jäykkyyttä reisissä. Ensi maanantaina meillä on vielä aika, jolloin Soolo saa taas laserhoitoa ja pehmytkudoskäsittelyä. Toivotaan, että koirapoika alkaisi olemaan jo kunnossa!

Keijokin kävi fyssarilla ja sai kehuja lihaskunnostaan. Keijollakin oli selkä jumissa muiden agilitykoirien tapaan ja selkä “värähteli” tosi selkeästi tiettyjä pisteitä painellessa, mutta se aukesi aika helposti. Saatiin paljon jumppaohjeita mukaan, jotka on hyödyksi myös kepulille. Nyt ollaankin kunnostauduttu ja treenattu aika ahkerasti syviä lihaksia (esim. ristikkäisten jalkojen nostelut, tikapuutreeni) ja mm. jumppatyynyllä treenailtu koirien taka-osaa. Saadaan vähän lisää voimaa hyppyihin :)
Mä en kyllä ymmärrä, miksen ole aiemmin käyttänyt Sooloa fyssarilla, mä oon nimittäin oppinut ihan hirveästi näillä muutamilla käynneillä!

Kotipihassa ollaan tehty Keken kannssa keppitreenejä. Aluksi aloitin 2by2 -menetelmällä juoksuttamalla koiraa ensin kahden kepin välistä, sit neljän jne. Toistin näitä tosi paljon, koska haluan opettaa Kekelle loistavan sisäänmenon jokakulmasta heti aluksi. Nyt olen ottanut rinnalle vielä verkot avuksi. Helpoista kulmista Keke pujottelee jo ilman verkkoakin neljä keppiä.


Muutenkin ollaan treenattu aika ahkerasti, oon nyt aivan innostunut noista palveluskoiralajeista, kun mun pojat on niin huippuja <3. Keijo on käynyt hakumetsällä ja se etsii aika jees nyt, viime treeneissä 2/3 ukoista oli 50m:ssä ja vaadittiin jo ilmaisukin sieltä. Hyvin pelittää! Nyt vaan vaaditaan vähän enemmän taas. Jälkiä on myös tullut tallotta aika monta jälkipäivästä innostuneena ja eteenpäin menty. Hyvää aktiviteettia Soolollekin saikun aikana. Kuvat edelleen: Ilona Karjalainen

colliehaaste

Sain Ilonalta tälläisen colliehaasteen, seuraavaksi haaste lähtee eteenpäin Tiinalle&Pokolle!

1. Miten päädyit ottamaan collien?
Meillä oli ollessani parivuotias Nella -collie, joka kuitenkin jäi auton alle tosi nuorena :(. Vanhempien erotessa isäni ehdotti, että voitaisiin hankkia meille koira, sai tytön ajatukset aivan muualle. Tämän jälkeen kinusin isän viemään kirjastoon, ahmin ja lainasin sieltä kaikki mahdolliset koirakirjat, jotkut moneenkin kertaan. Kuvittelin tietäväni kaiken tarvittavan!
Rotuvalinta oli kuitenkin selvä, ei sitä mietitty sen enempää – Nella oli ollut collie, niin seuraavankin täytyisi olla!

2. Mitä ominaisuuksia tahtoisit colliessa rotuna parantaa?
Liian paljon näkee vieläkin arkoja, pelokkaita collieita. Nämä ehdottomasti pois. Samoin haluaisin hieman parempaa hermorakennetta, taisteluhalua ja kaikenlaiset alusta-arkuudet pois! Näihin ei voi vaikuttaa muuten, kuin kasvattajien jalostuvalinnoilla ja sillä, että ihmiset ottavat selvää koiriensa ominaisuuksista kouluttamalla niitä.
Yhden aran collien omistaneena en toivo saavani enää toista samanlaista, vaikka se koira jos mikä, opetti mulle ihan äärettömän paljon tästä elämästä koirien kanssa. Osaan nyt nauttia, kun mulla on kaksi koiraa, joiden kanssa elämä on todella helppoa. Ei tarvitse koskaan miettiä, mitenhän se haukku nyt selviää mistäkin tilanteesta.

3. Onko koirasi mielestäsi sellainen, kuin kuvittelitkin collien olevan? Yllättikö jokin?
Molemmat ovat aika erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Sain Soolosta sellaisen koiran, jota olin juuri toivonutkin. Unelmoinut pitkään omasta “lassiesta”. Yllätti se, kun koirasta löytyikin potkua ja sille pitää asettaa selvät rajat. Aiempi koira oli mennyt paniikkiin ja lukkoon, jos sitä vähän kuritti, mutta nää lähinnä innostuu siitä tai ei ota mua yhtään tosissaan. Oli vähän opettelemista, että mitenkäs nyt tehdään. Heti pari viikkoa sen jälkeen, kun pentu tuli taloon, paniikkipuhelua kasvattajalle “apua mitä mä teen tää puree kokoajan ja riehuu eikä päästä irti” ?!?!?

4. Oletko miettinyt, tuleeko seuraavakin koirasi olemaan collie, vai jotakin muuta rotua?
Ennen Keijon ottoa mietin, että haluaisin kokeilla jotakin muuta rotua – kokea, olisiko se jotenkin erilaista ohjata aivan erilaista koiraa. Lopulta päädyin kuitenkin collieen, en osannut vaihtaa. Olisi ollut iso työ tutustua uuteen rotuun, miettiä sukuja ja kasvattajia, josta haluaisi koiran.
Saa nähdä, mikä seuraava koira tulee olemaan. Siihen on vielä paljon aikaa. Varmaan collie.
Laumanvartijaa ollaan kuitenkin harkittu tänne maalle isän luoksi, pyreneittenkoira haaveissa.


5. Mikä on koirasi huonoin puoli (yksi ominaisuus)?
Soololla en tykkää varmaankin sen haukkuherkkyydestä/komentamisesta, kun käy ylikierroksilla. Ei kykene silloin keskittymään. Keijosta en keksi tällä hetkellä ihmeitä, no okei, se käy välillä treeneissä käteen kiinni kun alkaa kuumeta liikaa ja se sattuu XD.

6. Entä paras puoli (yksi ominaisuus)?
Soololla sähäkkyys – aina välittömästi mukana! <3 Keijolla tasapainoisuus, se on tsillisti joka paikassa. 7. Millaisissa tilanteissa koirasi haukkuu?
Kun viettitaso nousee korkeaksi, koira kuumenee ja alkaa haukkua. Molemmat. Haukkuvat ja ilmoittavat myös, kun joku tulee pihaan. Hakumetsä.

8. Millaisia kisatavoitteita sinulla on koirasi kanssa?
Soolon kanssa ensin kolmosiin nousu agilityssä ja kisaaminen haun alokasluokassa. Keijon kanssa toivon pääseväni pidemmälle agilityssä, samoin haussa kisaaminen tavoitteena. Todennäköisesti pyörähdämme myös TOKO -kisoissa ja RallyTokossa.

9. Kuinka monta kaulapantaa koirallasi on?
Yksi tai kaksi molemmilla. En oo kovin innokas keräilemään näitä, vaikka jotkut hienot pannat molemmille onkin haaveena! Kämppiksellä oli ainakin 20 erilaista takkia Emmi-koiralleen…

10. Milloin olet ollut koirastasi erityisen ylpeä?
Varmaankin jotkut onnistuneet treenit molemmilla. Niiden kanssa on niin ihanaa tehdä, kun molemmilla on kauhea hinku päästä duuniin!

11. Kiinnostaisiko sinua alkaa joskus kasvattajaksi?
Tosi monta vuotta olin sitä mieltä, että musta aivan varmasti tulee joskus colliekasvattaja. Enää en haaveile siitä niin voimakkaasti, mutta pienenä unelmana sekin elää vielä. Aluksi olisi mukavaa saada jommallekummalle pojista pentuja (luultavasti tulossakin aika pian ;)), päästä siten hieman sisälle siihenkin touhuun. Kasvattajalla on kuitenkin aika paljon vastuuta ja tietotaitoa on oltava paljon, jotta siihen hommaan voi ryhtyä!
Ehkä joskus, ehkä ei.

Kuvat: Ilona Karjalainen.

kaiken arvon ymmärtää vasta, kun sen on menettämässä

Pääsykokeet ohi taas. Kyllä osaa olla tyhjä olo. Saa nähdä, mitä tulee. Nyt pääsee kumminkin nauttiman taas elämästä ja kesästä! Tässä vielä meidän kuulumiset ajantasalle.

Käytiin Johannan viettikoulutusillan jälkeisenä päivänä Ilonan & Haltin kanssa kentällä treenimässä agilityä ja tottisjuttuja. Oli ihan superihanaa nähdä kunnolla pitkästä aikaa ja treenailla.
Soolo oli ihan huippu tottisjutuissa, vaikka onkin ollut taukoa näistä lähes talven verran. Kaikki jutut muistui, ainut oli A:n hyppynoudon jälkeinen palautus vaatii vieläkin hieman auttamista/lisäkäskyn ja eteenmeno on ihan kesken, mutta se me tehdään tänä kesänä kuosiin!
Hitsit, kun sille sais maastotkin toimimaan! (tai emäntä treenais!)

Keijo oli ihan pätevä, tehtiin vähän sitä sun tätä. Ekaa kertaa mm. tokohyppyä ja se oli helppo nakki kakaralle. Eteenmenoa myös ja erityisen ylpeä olin paikkamakuusta. Se tönötti siellä pätevänä, vaikkei sen kanssa sitä oo ihan kamalasti treenattukaan.

Agilityä seuraavaksi. Tehtiin ihan superhelppoa irtoamispätkää. Näistä treeneistä vois kirjoitella vaikka mikä muistiin, mutta päällimmäisenä mulla on vaan mielessä Soolon loukkaantuminen.
Se alkoi ihan yhtäkkiä treeneissä ontua vasenta takajalkaansa. En tiedä, mitä tapahtui. No, kotona kipulääkettä naamariin ja koira levolle. Oli just viikonloppu, niin ajattelin, että oottelen, josko se menis siitä ohi. Menihän se, ei ontunut enää maanantaina silminnähden. Päätin kuitenkin varata ajan fysioterapeutille, koska jumeja siellä vois olla tuon jälkeen..

Käytiin fyssarilla ja sen tutkimuksen jälkeiset fiilikset aika ristiriitaiset. Luulin sinne viedessä jo, että toi oli vaan tommonen ohimenevä juttu, ei tässä mitään.
Ei se koira ollutkaan terve, ei se jalka venykään, niin kuin pitäis. Ontuma edelleen 1/5, vaikka mä en näe mitään virhettä liikkeessä. Ainut, missä nyt huomaan on rappuset, niissä se keventää toista takastaan. Koiralla selkä ja se toinen takajalka ihan kireät lihaksistosta. Suositellaan eläinlääkäriä konsultoimaan. Käytiin ennen eläinlääkäriä vielä toisen kerran fyssarilla, nyt koira oli jo parempi.

Käytiin sitten tiistaina Kallion Juhalla (ortopedi) Eläinystäväsi Lääkärillä tutkituttamassa tuota jalan vikaa, kun se ei vieläkään toimi täysillä liikeradoilla. Juha tutki Soolon huolellisesti, väänteli koiraa suuntaan jos toiseenkin, juoksutti pihalla. Oireet, kivut ja jumipaikat viittasivat hieman lonkka-/selkävikaan, joten otettiin Soolosta vielä röntgenkuvat. Pikkucollie untenmaille ja kuviin. Kyllä tyttöpoloista jännitti odottaa kuvien tuloksia – varsinkin, kun epäilynä oli moinen.

Se olisi meidän agilityuran ja harrastusten loppu kuin seinään. Ei mitään enää koskaan, mitä jos se on kipeä koko loppuikänsä?

Piinaavat minuutit kuluivat ja sain vihdoin kuulla kuvien tulokset. Ei mitään huomautettavaa missään!! Siltä kuitenkin kuvattiin monen monta paikkaa – myös esim. polvet ja tassut mahdollisten varvasmurtumien varalta. Huikeeta. Saatiin samalla myös viralliset selkäkuvat lähetettäväksi Kennelliittoon, itse en niitä osannut edes ajatella, mutta onneksi lääkäri osasi!
Soololla on nyt vielä aika monta paikkaa jumissa (mm. selkä, vatsalihakset ja se venähtänyt reiden etuosa), joten nyt ollaan ainakin pari viikkoa hihnalenkityksellä ja käydään fyssarilla vielä ensi viikolla. Keijokin pääsee tsekattavaksi silloin. Ihan varmuuden vuoksi haluan nyt viedä senkin, ennen kuin mitään isompaa tulee. Nyt voidaan kuitenkin harrastaa loput yhteisistä vuosistamme hyvillä mielin :)

Kyllä muistan taas olla kiitollinen kahdesta terveestä koirasta. Ja pitkään! Ne on niin rakkaita, hoidan niitä varmaan paremmin kuin itseäni. Onneksi tuo koirapoika tulee kuntoon! Mummikin oli mukana eläinlääkärissä ja totesi, että huhuhuu, eläimet saa nykypäivänä parempaa hoitoa, kuin monet vanhukset. Niinhän se taitaa välillä ollakin.

colliet
<3

Nyt meillä on Soolon kanssa kasa jumppaohjeita, opetellaan hallitsemaan syviä lihaksia, venytellään kylkiä ja selkää, sekä venytellään! Soolo sai eläinlääkäriltä vielä 10päivän kipu- ja lihasrelaksanttikuurin, joten eiköhän me tästä kuntouduta! Parin viikon sisään saa jo alkaa asteittain palaamaan normaaliin liikuntaan, mutta parempi mennä nyt jonkin aikaa hissukseen. Helppoa se ei ole, koska tuolla koiralla on syntymästään ollut palo juosta. Se on ihan parasta!