Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan (kinkku)

collie
collie

Nukun pitkään, juon hartaasti toista kuppia aamukahvia. Ensimmäinen kuppi meni samalla, kun vein koiria ulos aamujuoksuille. Edellisenä aamuna naureskelin moneen otteeseen tälle artikkelille. Löysin itseni niin monesta kohtaa, sain samaistua. Samalla hetkellä välttelen bilsan SAT-testiin lukemista. Hitaat aamut <3

collie

Siitä on pian vuosi. Vuosi. Yksi kokonainen vuosi ilman mun ensimmäistä rakasta karvaturriani. Sitä, jota odotin aivan varmasti eniten. Jännitin kotiintuloa, hakemista, ensimmäisiä agilitytreenejä, monia leirejä. Sitä kaikkea. Sitä, josta kaikki tämä lähti.
Ahmin koirakirjoja ja luulin tietäväni koirankasvatuksesta lähes kaiken. Voi, kuinka väärässä olinkaan.

Muistan, kun yhdellä koiraleirillä Kingi itkeskeli yöllä häkissä ollessaan ja ratkaisin huutamisen heittelemällä sille naksuja häkkiin – olihan se joo hetken hiljaa, kunnes taas alkoi.. Huonetoverit tykkäsivät :D
Toisella Taitavien tassujen leirillä yölenkkeiltiin, syötiin lettuja ja huudeltiin Kukkuuuta Jennan (Siri) ja Saran (Hukka) kanssa. Olin onnellinen, kun joissakin agitreeneissä Kingi pysyi hallinnassa, eikä karannut haistelemaan.


collie

Pieni hetki sitten ystävälläni oli vielä kaksi vanhempaa koiraa, mutta yhtäkkiä ne ovatkin poissa onnettomuuden takia. Lähtivät ihan yhtäkkiä, yhdessä, etkä voi tehdä mitään. Just noi koirat on olleet miljoona kertaa samoissa treeneissä, samoissa kisoissa ja reissuissa.
Samantien uutisen kuultuani oli aivan pakko ottaa molemmat koirat kainaloon ja olla niin ylettömän kiitollinen noista kahdesta otuksesta. Ne olis aivan yhtä hyvin voineet olla mun koirani, jotka pääseet vahingossa livahtamaan ovesta ulos. Äärettömän surullista. Miksi?

Lupasin aiemmin kirjoittaa Kingistä monia artikkeleita, muistella vanhaa hööpöpappaa niissä ja samalla käsitellä surua niissä, mutta en mä ole pystynyt. Tätäkin juttua oon monta kertaa kaivanut luonnoksista ja jatkanut uudelleen. Ikävä vaan kasvaa muistellessa liian kovaksi.

Vieläkin, jos mä katson meidän yhteisiä kuvia, tulee herkistynyt olo. Kuvittelin, että pystyisin muutaman kuukauden päästä Kingin poismenosta katsella niitä ilolla, muistella ihania aikoja, mutta ei.
Jos sallisin itseni katsella niitä yhtään pidempään, itkeskelisin varmasti koko loppuillan. Eilen illalla sattumalta katsoin kuvaa, jossa Soolo on suunnilleen Keijon ikäinen ja juoksee Kingin vierellä – molemmilla suunnaton ilo. En tiedä, oonko vaan yletön herkistelijä, vai onko ihan normaalia olla yhden kuvan jälkeen ajatuksissaan pitkän aikaa. Itku lohduttaa, mutta miksi ne parhaat viedään ensimmäisinä? Miksi ikävä sattuu?

collie


collie

Tää video ainakin näyttää sen, että ihan pirteä pappa se oli kaksi päivää ennen totaalista romahtamista. Ne leikki vielä Soolon kanssa <3 Ihan paska video, paskanen piha ja kaikkea, mutta mulle se on aarre!
Kingiä ei voinut pitää pihassa vapaana, koska se saattoi ihan yhtäkkiä keksiä, että HAA nytpä lähden livohkaan ja sen jälkeen koiran korvat menit lukkoon. Metsälenkeillä se kyllä tuli mukana kivasti.


Ristiriitaista. Elämä menee eteenpäin, vaikka jotkut parhaat palat siitä jää taakse. En haluaisi kokea uudestaan niitä tunteita, kun halusin niiiiin paljon onnistua, olla paras ja pettyä aina uudestaan. Ei se ollutkaan niin helppoa. Sain Kingin kanssa opetella elämää, opetella niitä pettymyksiä. Isoja juttuja.

Keijo on vähän herkkiksempi, kuin Soolo. Soolo oli pentuna MUISTAAKSENI sellainen rämäpää, ettei sitä edes jännittänyt mikään tai kukaan. Meni joka paikkaan. Keijo on vähän mietiskelijä – ensimmäistä kertaa hallille tullessaan mietti, mikä paikka tää nyt on, voiks tonne mennä mami? (Lempäälään halliin kuitenkin suinpäin)
Sama juttu, kun tutustuttiin puomiin, pikkuse mietiskellen mentiin. Ihana kuitenkin huomata, että heti seuraavalla kerralla se on asenteella “täällä oli superihanaa jee pääsen tänne mennään täysii heti!”

Ilman Kingiä en olisi osannut suhtautua tuohonkaan oikein, olisin varmaan lällytellyt “tulehan, jooko, mentäis nyt, voi pieni kun jänskätät noin”, nyt taas mennäään asenteella “nonii alas tulla sieltä, vauhtia” ja koira on et jaa okei, sen sijaan, että menis enemmän jännittyneeseen tilaan, ku toi mamiki on tollane outo.

Kingistä jutellaan meillä edelleen vähintään viikoittain, aina verrataan joka asiassa “Kingi ois tehny sitä ja tätä”. Se pysyy muistoissa. Tuhkat odottavat pianon päällä edelleen hautaamistaan, jotenkin mulla on sellanen olo, että en oo vielä valmis päästämään kokonaan irti. Nyt mulla on jotakin siitä vielä jäljellä. Ehkä ensi kesänä.

collie

Oon miettinyt, että ehkä tavallaan oli helpompaa, kun ei tarvinnut lopulta tehdä itse sitä raskainta päätöstä – koska on aika? Olisi ollut ihan mahtavaa saada pitää pappa elämässä vielä monta vuotta pidempään, sitä mä toivoin ja toivon edelleen. Toisaalta lohdullista, että se myös säästi mut siltä tuskalta, kun pitää päättää toisen elämästä. Nyt ei voitu tehdä muuta, eikä sillä ollut kipuja pitkään.

Se oli mun ensimmäinen. Niin rakas, että sattuu vieläkin ajatella. Kaipaan mun omaa mustaa poikaa.

collie

Olit hieno jätkä, upee poika ja ihan äärettömän taitava! Sä tiiät sen.

meil on aikaa vaan tää elämä, joten nyt on lähdettävä

collie

Jostain kumman syystä meidän elämä on ollut niin kiireistä viimeaikoina, että bloginpidolle ei ole löytynyt aikaa. Pakko saada kuitenkin ajantasalle, joten tässä meidän monen viikon takaiset kuulumiset.

Yhtä nollaa vaille kolmosissa, agilitykisat Lempäälässä!

Käytiin 11.päivä lauantaina kisaamassa Tamskin kisoissa Lempäälässä. Luvassa oli kolme agirataa ja poikien kasvattajan tapaaminen. Lähdin kisoihin vähän “hälläväliä” asenteella, mennään pitämään hauskaa ja nautitaan siitä kisaamisesta. Se on oikeesti niiiin kivaa.

Kisapäivänä saatiin mielestäni kolme ihan hyvää rataa, joista yksi oli super! Ensimmäiselle radalle lähdin pelonsekaisin tuntein, ei ollut sitä fiilistä “nyt tehdään nolla”, vaan olin varma, että hyllytetään. En pyytänyt ketään edes videoimaan rataa, rata tuntui vaikealta ja ajattelin, ettei olis kumminkaan mitää katsottavaa..
Mun filosofia tän asenteen suhteen ei sitten pelittänytkään :–D

Tehtiin ensimmäisellä radalla nimittäin luva-nolla! Kaikki pelitti ihan loistavasti ja musta tuntui kivalta! Sijoituttiin toisiksi.
Tiina selitti radan jälkeen monta juttua, missä saadaan kiriä kolmosiin päästessä aikaa. Kontakteilla menee monta sekuntia, kun itse jarrutan omaa liikettä jo Soolon ollessa A:n harjalla, keinulla jäin haaveilemaan ja nauttimaan, kun se tekee hienot kontaktit. Tiina huusikin mulle siinä vaiheessa jo “MENE NYT MENE!!!” radan reunalta :–D
Mulle ei siis tullut mieleenkään, etteikö meidän aika riittäis LUVAan, koska “pakkohan sen on aina riittää, jos saadaan nolla” :D

Täytyy kuitenkin alkaa treeneissä kiinnittämään huomiota treenatessa, että en itse jarruta liikkeellä kontakteilla, vaan Soolo tekisi ne mahdollisimman itsenäisesti. Sehän on ollut alunperinkin tarkoitus, mutta jostain syystä mulle on jäänyt tuollainen varmistelutapa – joten olen opettanutkin koiran siihen, että en juokse itse läpi/kauas eteen niin.
Uskon, että ei ole kovin iso vaiva, kunhan muistutellaaan ja saan omaan selkärankaani!

Seuraavat radat tuntuivat itsensä voittamisen jälkeen “juostavilta”, mutta tuli aina jokin pieni virhe. Tein mm. kepeistä ongelman tutustumisessa ja niistähän se radan ainut ongelma lopulta tulikin.
Rataantutustumisessa tuli myös monia oivalluksia siitä, että miten paljon meillä on oikeasti Soolon kanssa vielä treenattavaa! Oon jotenkin ollut sellaisessa omassa kuplassa, ettei meidän tarvi treenata hirveän paljoa enää.
Oli saksalaista, vippiä ym. mitä Tiina&Pete ehdotti ohjauksiksi, mutta mun vastaus oli “en mä tiedä uskallanko, soolis kumminkaan ei tuu tohon/tiputtaa riman” tms, koska niitä ei oo treeneissä vaan treenattu niin pitkään aikaan!

Loppuun täyty vielä mainita, että ONNEKSI ei volla vielä kolmosissa, siellä ei oo mun ohjauksilla vielä mitään saumaa!

collie

muistatko, miltä tuntuu juopua kesäyönä, hölmöstä rakkaudesta

Kekkulilla ei nyt lopulta lähtenyt se toinen kulmuri pois, joka oli vielä pahasti lohjennutkin. Varasin 13.10 maannataina aikaa ja saatiinkin se heti. Eläinlääkärille kekkuli meni häntä heiluen. Piikki niskaan ja pian alkoikin jo nukuttaa.

Eläinlääkärillä oli monenmoista työkalua hampaan irroittamiseen. Lekurin mukaan hammas ei olis todennäköisesti lähtenytkään ilman sorkkimista, koska oli niin tiukassa edelleen. Lohkeaminen on ollut “onni”, koska se on antanut uudelle hampaalle tilaa.

Herätyspiikki peppuun, pentu autoon ja takaisin kotiin. Kekkuli oli loppupäivän aika kännissä, vähän heräili, mutta kyllä se vasta seuraavana päivänä oli ihan oma itsensä.

Reppana. Mamin mussu.
collie
collie

Kekkulin känni-selfiet. Tsekkaa, muistuttaako sun viime lauantain selfieitä?

Kennelyskä

Ensin alkoi pentu köhiä, ei kovin voimakkaasti, mutta kuitenkin. Ihmettelin, onko sille jäänyt joku kurkkuun kiinni ja sitä köhiskelee. Meillä ei oo koskaan ollut kennelyskää ennen vieraana, mutta nyt täytyy tunnustaa, että on.

Noin viikko pennun yskimisen jälkeen alkoi Soolon yskiä limaa ja kakoa, vielä voimakkaammin, kuin pentu.

Soolo ei ollut ihan pakkolevossa heti kakomisen jälkeen, vaan sai vähän juosta vielä. VIRHE. Torstai-iltana oli ihan kamala tilanne, kun koirapoika näytti kipeämmältä kuin koskaan. Aluksi vain menin muuten vaan silittelemään Sooloa, jolloin huomasin, että onpa sen tassut tosi kylmät!
Ihmettelin, mitäs kummaa. Koiran olotila ei ollut vielä kumminkaan mikään paha, mutta parituntia myöhemmin se oli jo selkeästi kipeä. Tajusin mitata kuumeen ja sieltähän syy selvisi. Aluksi ei ollut paljoa, joku 39 astetta. Mittasin jonkun ajan päästä uudelleen ja samalla sitten olikin soiteltava eläinlääkärille.

Kuume nousi lopulta lähes 41 asteeseen. En nukkunut kyseisenä yönä oikein ollenkaan. Pakkojuotin Sooloa useasti ja seurailin vähän väliä. Lääkäriltä saatiin ohjeeksi antaa kipulääkettä (Norocapp) ja antibioottioa (Kefavet), joita multa löytyi onneksi entuudeltaan hyllystä.
Mieleen tuli väkisinkin niin selkeästi pari viimeistä päivää Kingin kanssa. Soolo sentään jaksoi liikkua, juoda ja syödä itsekin.
Seuraavana aamuna Soololla oli kuume jo onneksi laskenut, vaikka yöllä vielä soitin eläinlääkäripäivystykseen oman mielenrauhani takia. Huoli oli kova. Rauhoiteltiin, sä oot tehny kaiken voitavas kotona ja täällä me ehkä pistettäis se tippaan, otettais röntgen keuhkoista ja mahdollisesti verenkuva.
Lääkäri sano, että jos nyt et yhtään saa nukuttua, pääset kyllä tänne, mutta todennäköisesti kuume alkaa pian laskea lääkkeen vaikutuksesta. Koira hengitti rauhallisesti ja pystyi olemaan kyljellään (vaikka hengitysvaikeuksia olikin hieman), niin vaikutti ihan hyvältä.

Meillä siis elelty tällä hetkellä rauhallista elämää, vältetään treenejä ja ylimääräistä rasitusta. Ulkoiltiin hihnassa. Täytyy toivoa, ettei olla kovin montaa koirakaveria vielä tartutettu – vaikka joku valitettavasti sen meiltäkin sai tietämättömyyden tähden :(
Soolo on ollut antibiootilla 8 päivää. Tänään Soolo pääsi ensimmäistä kertaa hieman rälläämään Keijon kanssa ja voi sitä koirapoikien riemua!!

Oon niin kiitollinen meidän eläinlääkäristä, joka ei tee työtään rahan vuoksi, vaan rakkaudesta eläimiin. Ihanaa, kun saa apua lähes joka tilanteessa, vaikka nyt me ollaan kyllä tarvittu vähän turhan usein lääkärin apuja.

collie

Vanhoja ystäviä, lenkkiä ja treeniä

Ennen koirien sairastumista tehtiin jotain ihan superkivaakin!

Ihanaa, kun kaikki koolla kerrankin. Ollaan nähty Juuliaa&Voittoa, Melissaa&poikia, sekä Ilonaa&Haltia, sekä Viivä.

Ne koiratytöt, joista kaikki tää innostus tähän juttuun lähti. Ihania ihmisiä, ihania koiria. Kullanarvoisia hetkiä. Sama vanha rämpininen jatkuu.

Melissan kanssa käytiin vähän tokoilemassa ja hakuilemassa. Soolo oli superhakukoira, hyvä treeni. Ensimmäiseltä hain hajun, toiselle lähti hyvin ilman apuja. Soolo teki myös vähän ruutua lelun kanssa ja eteenmenoja.


collie

Eilen kävin kouluttelemassa agin alkeisryhmää (vai pitäisköhän sitä sanoo jo jatkoksi, koska ne on niin taitavia?). Ratatreenissä tutustuttiin välistävetoon ohjauksena, sit katsottiin, miten vinokepeillä voi opettaa kepit (monet innostui tästä) ja aloiteltiin keinun opettamista. Monet koirat oli tosi reippaita ja musta on vaan niin kivaa koulutella. Nyt, kun ei ollu omaa koiraa mukana, pysty keskittymään siihen paremmin.

Oli ihana nähdä jälleen myös Ilonaa ja Halti-poikaa. Meillä on niiiin hienot colliepojannulikat, että niistä vielä molemmista kuullaan monta kertaa!

collie

Tänään ei hopeinen kuu luo merelle siltaa

agilitykisat!

Viime viikonloppuna käytiin Lempäälässä kisailemassa. Kolme rataa: kaks hyllyä ja yks vitonen on ihan hyvä saalis.
Ensimmäisellä radalla hyllytettiin tokalle esteelle, viimeisellä kolmannelle. Soolo on vähän liian nopsa tekemään noita putki valintojaan, tai sitten ohjaaja ei ohjaa tarpeeks selkeästi kumpaan päähän pitää mennä :D
Keskimmäinen rata meni niin loistavasti, että siitä riitti iloa noille muillekkin radoille :D Ainut huti tuli siinä, kun en malttanut odottaa koiraa putkesta tarpeeksi ja menin liian lähelle keppejä hörkkimään.
Tällä sijoituttiin toisiksi, ainuttakaan nollaa ei tuolla radalla tullut, eli sai olla todella tyytyväinen omaan suoritukseen! Saatiin hyvät palkinnot, joista paras oli varmastikin lahjakortti yhteen ilmaiseen starttiin! Videoita näistä radoista ei tällä kertaa ole.

Treeneissä on menty lähinnä 2lk rataa. Soolon kanssa en ihan hirveästi viitsi enää hinkata, koska se on ihan pätevä. Satunnaiset virheet tulee mun ohjauksista. Irtoamista sille vahvistelen vielä monissa treeneissä. Haluaisin taas valmennuksiin, koska niistä sais niin paljon enemmän irti, kun koira jo on tuolla tasolla – ohjaajan tyhmiin juttuihin siis tarvitsisi puuttua!

Keijon sen sijaan pitäisi alkaa nyt enempi treenaamaan, ollaan vaan höpsötelty lähinnä tähän asti. Ei sillä mikään kiire oo, mutta olishan sen hyvä jotain oppiakin!
Laatikkoa treenattu laiskasti kotona, samoin kahen keppiparin välistä juoksemista (Susan Garretin 2by2 -menetelmä). Noutoa. Siinäpä ne.

collie

On ihan huippua oppia taas uudestaan nauttimaan siitä peruskoiranomistamisesta. Saat läheä lenkille, näät kun ne juoskee. Sä näät sen ilon niiden elämässä, ymmärrät miten paljon ne nauttii siitä, että saa vaan juosta täysii! Saa vähän härnätä veikkaa, niin et se lähtee jahtaamaan sua. Niin parasta. Ei sillä, harrastaminenkin kivaa, mutta ilon voi ottaa näin pienistäkin asioista.

Hakutreenilöt

Soolo oli eilen ukkoja etsimässä. Nyt tehtiin sellainen päätös, että sille ei käytetä hetkeen apuja, ainoastaan haju voidaan käydä hakemassa. Soolo tulee niihin herkästi riippuvaiseksi, etsii lähinnä katseellaan. Heikki ja Mira on ihan kullanarvoisia kera neuvojensa.
Nenän käyttöä. Toivottavasti saadaan maalimiesmotivaatio ylläpidettyä tälläkin tavalla.

Mulla on niin orpo olo treeneissä, kun en tiedä yhtään vieläkään, miten se hyvä hakukoira rakennetaan. Olen kyllä nähnyt monia treenejä kesän aikana, monia koiria, mutta silti musta tuntuu, että oon niin kovin untuvikko tässä lajissa.
Treenien suunnittelu etukäteen tuntuu hankalalta. Oon ehkä tottunut siihen, että tiedän suunnilleen, miten etenen kussakin lajissa ja nyt joutuu poikkeuksellisen paljon pohtimaan, miten miksi ja kuinka se koira toimiikaan?
Oon äärettömän iloinen, että oon päässyt porukkaan mukaan ja mun koiraharrastusinnostukselle tekee ainoastaan hyvää, että joudun opettelemaan jotain aivan uutta.
Fiilis on vähän sama, kuin silloin, kun aloitin Kingin kanssa harrastuksen ylipäätään. Intoa ja unelmia on vaikka kuinka, mutta todellisuus lyö kiivaasti naamaan – töitä on tehtävä, ei tää ollutkaan niin helppoa, kuin alunperin luulin. Ei niitä tuloksia tulekaan nappia painamalla, ei se koira välttämättä hoksaakaan heti.

Keijo oli puolestaan sunnuntaina alkeisryhmän hakutreeneissä. Tehtiin yksi näkölähtö ja toinen ilman apuja, ukko oli lähellä. Keijolla intoa enemmän, kuin taitoa. On ihan superihanaa nähdä pentu, joka on tarmoa täynnä, se tykkää tästä niin paljon! Vähän hupsu, saa juosta täysii! Ihana, taitava pikkuinen <3
Miralta ohjeeksi, että hajun hakuja pienelle, silloin tällöin voi tehdä näkölähdön, mutta avut ihan minimiin kuitenkin, antaa koiran mieluummin itse hoksata ja käyttää päätään.

Esineruutuilua

Aiemmin muistan, kun meillä oli Soolon kanssa ongelmana, että se haki sen kaksi esinettä ja sen jälkeen totesi “ei täällä enempää oo, älä vitti väyväyväy”. Tästä ollaan kehitytty huimasti!

Piilottelin kuus esinettä Soololle Keijon treenien jälkeen. Colliepoika meinasi revetä liitoksistaan, kun hääkin pääsee toimintaan! Soolo haki kaikki, viimeistä ei meinannut löytää sitten millään – aikaa siis kului, mutta oon niin positiivisesti yllättynyt, että se jatkaa silti sisukkaasti etsinää, vaikka ei heti löydäkään. Alue on ollut aika suikale, syvä, mutta ei kovin leveä.

Aika perusharjoittelua ollaan siis tähän asti tehty. Nyt pitäisi siirtyä siihen, että Soolo ei näe hetkeä, kun vien esineitä metsään + pistää niitä enemmän piiloon (joutuu käyttämään nenäänsäkin enemmän) + tehä isompia hakualueita (50m x 50m).

Keijon kanssa aloittelin siten, että kävin viemässä maastoon leluja sinne tänne ja kamalat bileet, kun joku löytyi sieltä!

Kulmahammasongelmia

collie

Keijolla ei meinaa kulmurit irrota ihan niin helposti, kuin toivoisi. Kasvattajan mukaan voidaan odotella siihen asti, kunnes kulmurit ovat suunnilleen yhtä pitkät, kunhan uuden hampaan paikka ei ala vääntymään mitenkään vinoon..
Yhdellä sisaruksista ollut samaa ongelmaa. Toivotaan, että päästään tästä eroon vetoleikeillä ja runsaalla luiden syömisellä.
Toinen kulmuri jo lähtikin onneksi aika pian sen jälkeen hurjan vetoleikin yhteydessä, kun aloin olla huolissaan näistä.

Pentu painaa tällä hetkellä jo 17kg, eikä se kauhean pyöreäkään ole. Siitä on tulossa aikamoisen iso poika, sillä Soolo painaa tällä hetkellä (ja on erittäin hyvässä lihassa) 22,5kg. Nassikka vaan näyttää niin kovin pieneltä vielä! En edes tajua, missä nuo kilot ovat, kun se on niin paljon pienempi Sooloa vielä :D

Seisomakuvat on otettu kisareissun yhteydessä, kun poikkesin äidilläni ja samalla nähtiin Hasse-pappa! :> Koko koirajengi koossa.


collie

collie

collie
collie