keväällä on paljon opittavaa pienelle eläinlääkärinalulle

Vielä päivä lomaa, jonka jälkeen päästään taas opiskelemaan! Jippii! Johan tässä on jo lomailtukin. Viimeiset päivät on otettu aika rennosti poikien kanssa – lenkkeillen ja syöden hyvin, joten nyt on akut ladattuina kevättä varten. Odotan innolla kevään haasteita ja kaikkea opittavaa!

Musta on mahtavaa, että mulla on vieläkin se sama fiilis: tänne mä kuulun. On vaan niin mahtavaa olla just täällä. Oon matkalla mun unelmaa kohti ja teen töitä sen eteen jatkuvasti. Eikä kaduta yhtään ne pari vuotta, jotka elämä vaati päästäkseni tähän pisteeseen. Tän eteen kannatti vähän panostaa!
Ei se elämä joka päivä oo herkkua tietenkään, mutta ainakin tiedän, että oon tekemässä just sitä, mitä pitääkin! Mä kyllä kieltämättä kuvittelin eläinlääkikseen hakiessa lukioikäisenä, että opiskelu ois paljon ns. rennompaa. Mä kumminkin tykkään opiskella, onneksi, ilman sitä täällä ei pärjäisi!

Viron kielikin alkaa pikkuhiljaa taipumaan paremmin – nykyään pääsen lähes välittömästi jyvälle, mistä aiheesta puhutaan esim. TV:ssä, sekä osaan jotenkin vastailla kadulla koirista kyseleville ihmisille. Joskus ihmiset kyselevät vielä niin outoja juttuja, että täytyy sanoa ”vabandust, ma ei saa aru, räägin ainult natuke eesti keelt” 😀
Onneksi meidän eestinkielen kurssi jatkuu nyt keväällä, opin lisää! Viro on niin hauska ja helppo kieli.

Mä en kumminkaan oo lakannut vieläkään ihmettelemästä, miten nopeasti tää paikka on alkanut tuntua niin kodilta! Siihen osallisena varmaankin kiire, stressi, uudet mukavat ihmiset ympärillä ja oma kotikolo 😉 Ja mikä parasta, uusi ja kiva agiporukka ja kisailu täällä!

onnellinen soolo keväällä rp_sollpppis.jpg

Miltä ensimmäinen kevätlukukausi näyttää?

Keväällä jatkuu samoja aineita, mitä syksyllä jo aloiteltiin. Tällä hetkellä vielä tuntuu siltä, että kevät ei tule olemaan mikään älyttömän raskas. Mieli voi toki vielä muuttua sitten, kun tentit ja kokeet painavat päälle. Koulupäivillä ei ole liikaa pituutta ja helmikuun jälkeen meillä on koulua vain kolmesti viikossa! Aika luksusta!
Toki varmasti anatomia ja nuo uudet kurssit työllistävät kuitenkin vapaa-ajallakin aika kiitettävästi..

kevätlukukauden lukujärjestys

Uutukaisina kursseina meille tulee ethology, microbiology, veterinary genetics and animal breeding, sekä tuo lyhytkurssi fundamentals of scientific research.
Eniten odotan ehkä tuota fysiologian kurssia tällä hetkellä, samoin toi eläinten kasvatus ja genetiikka kurssi voi olla ihan jees! Meille pakollisia tunteja on käytännössä vain nuo ”practical training class” -tunnit, luentoja skippaillessa ei onneksi kuole.
Keväällä mua odottaa myös suureläinpraksa, jossa mulla on 7+3 päivää harjoittelua koulun klinikalla – hoidetaan siis lähinnä koulun eläimet ym. Tämmönen kuuluu meidän ohjelmaan siks, jos jollakulla ei olis kokemusta käsitellä isoja eläimiä ym, niin nyt pääsee ainakin vähän tekemään niiden kanssa jotain.

Oon myös suunnitellut tekeväni 20 päivän navetta/sikala -harjoittelun ensikesänä, mikäli vain saan paikan kyseiselle harjoittelulle. Harjoittelun aikana tehdään siis kuukauden verran eläintenhoitajan töitä jollakin valitsemallaan tilalla, aika vänkää!

Soolon jälkeläisistä

Soolon pentu Sansa oli käynyt jo moikkaamassa lampaita – ihan huisia! Näytti superinnokkaalta pikkupaimenelta, kun mennä viipotti häntä ja koko koira heiluen:)
Tein oman sivun näille pikku pirpanoille, johon keräilen tietoa ja kuvia näistä otuksista pikkuhiljaa.


quote mietelause lainaus

soololla kävi tyttöystävä kylässä <3


Ihanuuksien hääkuva.

Soolon luona kävi ensimmäistä kertaa tyttö kylässä. Koirat saivat tutustua rauhassa ja kosiskella toisiaan, Mette oli kova tyttö kiusaamaan poikaressua 😉
Astutushommeleissa Soolo tiesi heti määrätietoisesti, mitä ollaan tekemässä ja hyppäsi selkään. Mettekin näytti olevan mielellään mukana. Yritys kova, mutta lopulta koirat eivät jääneet nalkkiin pitkäksi aikaa, yritettiin parina päivänä. LÄÄÄHPUUH, oli koirapojalle rankkaa puuhaa. Saatiin onnistuneesti siemeniä sisään heti ensimmäisestä satsista, joten nyt vaan varpaat ja sormet ristissä, että sieltä lokakuussa syntyisi pikkuisia piraijoita!
Kuulemma ihan hyvät mahdollisuudet, että siemenet alkaisivat itämään.

Astutuksessa oli auttamassa ja hoitamassa hommaa suurelta osin SayWuf -kennelin Kirsi. Suuret kiitokset vielä! Kirsi omistaa myös Metten isän.
Kuten kuvasta näkee, Soolo oli ehkä maailman onnellisin koirapoika ja tää oli rakkautta lähes ensisilmäyksellä! <3___<3

Pentujen emänä

Goldentroll’s Fire Of The Sky ”Mette”

– lonkat: A/A
– kyynärät: 0/0
– silmät: terveet (CEA-vapaa pentuna ja aikuisena)
– näyttelyistä: varaserti, SA, usea ERI, useita luokkasijoituksia.
– Metten isä Hoax ja äiti Kerttu

Mette on nuori, reilu kaksivuotias collietyttö. Todella iloinen, reipas ja sosiaalinen neiti ihmisten ja koirien kanssa. Aloitellut RallyTokon harrastamista. Mette on keppi- ja pallohullu tyttö! Mette osaa rauhoittua, jos ei tapahdu mitään ihmeellistä, mutta on kuitenkin samantien valmis riehumaan tai tekemään yhdessä, jos jotakin tapahtuu. Oikein ihana, täpäkkä neitokainen.

Pennuista odotetaan reippaita ja iloisia collieita! Pentue on molemmille ensimmäinen, näistä odotellaan hyväluontoisia ja iloisen vauhdikkaita pentuja. Yhdistelmä KoiraNetissä.

Pentue tulee syntymään Uudessakaupungissa Maaret Peltovirran luona, Goldentroll’s -kenneliin.



Mette rallytoko-treeneissä.

Samassa voisin mainita, että Soolon lihasrevähdys on menossa tosi hyvin eteenpäin. Fyssarilla käyty taas, saanut juosta vapaanakin jo ja nostaa liikuntamääriä. Parin viikon päästä voisi palata pikkuhiljaa agilityn pariin takaisin, jos paraneminen jatkuu samalla tahdilla. Seurataan nyt kuitenkin tarkasti pojan vointia ja tehdään ahkerasti jumppa- ja venyttelyohjelmia päivittäin. Soolo on juossut myös vapaana jonkin verran – tällä ei ole kuitenkaan ollut mitään seurauksia jalan suhteen. Fyssari epäili, että voi alkaa jossain vaiheessa ontumaan uudelleen, jos menee liian rajusti jo, mutta onneksi ei ole vielä:)
Lisäsin myös Soolon ruokaan MSM-jauheen, jota syön itsekin. Metyylisulfonyylimetaani on tärkeä rakennusaine monille proteiineille. MSM-jauheen on monessa paikassa kehuttu nopeuttavan lihasten palautumista, vähentävän tulehdusta ja lievittää kipeytyneitä lihaksia. Toivotaan, että tästäkin olisi meille hieman apua:)

Mutta, pennuntuoksua odotellessa, nyt toivotaan parasta! <3 Metten kuvat: Maaret Peltovirta

onnee ei saa pistoolin kaa

Sunnuntaina oli hieman rankkaa lähteä lyhyiden yöunien jälkeen Tampereelle kisaamaan, mutta kannatti! Soolo on ollut pienellä treenillä, koska valitettavan usein mulle sattuu maanantai-illalle työvuoro. Soolosta kyllä huomasi, että se ei oo hetkeen päässyt aksaamaan ja eka rata meni ihan keulimiseksi – en edes kehtaa videota näyttää 😀
Soolo ei ole mm. KOSKAAN varastanut lähdössä ja nyt se peijakas sen teki. Noh, loppu radasta oli sit enemmän ja vähemmän kaikennäköstä säätöä.
Toinen agirata meni paremmin – harmittava rimantipautus tokalla esteellä, muuten oon aika tyytyväinen rataan! Kaikennäköstä pientä petrattavaa siellä on, mutta tuntu kivalta. Tällä radalla myös voitettiin! Soolo on kyllä aika kone, nyt ollaan niin monista kisoista saatu aina lahjakortteja ja leluja mukaan <3 😀 Erityisen tyytyväinen olin, kun uskalsin tehdä valsseja ja tuo yksi olikin aika oikea-aikainen! Pikkuhiljaa alkaa niitä palasia löytymään kasaan.

Agiradan jälkeen Soolo sai mun sydämen lyömään tuhat ja viissataa kertaa lujempaa, kun yhtäkkiä lähtikin rällättelemään lelu suussa JEE TÄÄ ON KIVAA SUPERIII.. Ei tullut pieneen mieleenikään, että se tekisi tuollaista, kun juttelin kaverin kanssa. Kyllä jännitti, onneksi se antoi kuitenkin muutaman kierroksen jälkeen hyvin kiinni, eikä aiheuttanut minkäänlaista hämminkiä 😀 Jatkossa kytken tuon kyllä samantien radalta tullessa.

Oli myös huippua nähdä Keijon Kelmi-isiä. Niissä oli ihan hirvittävän paljon samaa näköä. Keijolla on vielä vähän vähemmän turkkia, kuin isukilla (vaikka silläkin sitä löytyy paljon!). Kekkuli sai kehuja sen tasapainoisuudestaan ja söpöydestään. Minun nätti ja kiltti poika.

ei tarvis kärvistellä, kun ohjais maltilla loppuun asti


”Halutaan veikan kans jo ulos rällään, ootetaan näin kiltisti!! Anna lupa, jooko??!

Taas niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Perskuleen toka vikat esteet. Ohjaaja on jo hymyssäsuin ”nyt tehtiin nolla jee ollaan kolmosissa”, mutta kappas peijakasta, ei se mennytkään sinne renkaaseen. Voi räkä.

Ehkä ihan hyvä, että ollaan vielä kakkosissa. Olishan sinne kolmosiin pitänyt tällä treenimäärällä päästä jo ajat sitten, mutta minkäs sille mahtaa kun koiralla on paska ohjaaja. 😀 Toisaalta, mikä kiire meillä sinne on, miksen mä vaan nauttis tästä.

Jyväskylän kisat meni penkin alle, mikä ei ollut yllätys – eihän me koskaan siellä menestytä tai saada hyviä ratoja. Tampereella sen sijaan saatiin kaks hyvää rataa, jotka tuntui tosi hyviltä tehdessäkin. Ainut vaan, ne näyttää aika säälittävältä räpellykseltä näin videolta katsottuna. Se on edelleen ihan tosi paljon kädessä kiinni ja kyttää mua. Itellä taas on propellikädet, jotka heittelehtii minne sattuu.
Ruoskaa itselle, se on hyvä. Tajuu, mitä pitää parantaa. Lisää ruoskaa, niin ehkä jopa parantaakin niitä juttuja joskus.

Päästiin sunnuntaille Esa Lehdistön agilityvalmennukseen peruutuspaikalle. Uskon, että tekee meille gutaa. Ei olla oltu kouluttautumassa pitkään aikaan tuollaisen proooon opissa.

Mutta se fiilis! Tää on agilityä. Me mennään lujaa, meillä on kivaa. Se on se oleellinen juttu. Oon niin onnellinen, että oon oivaltanut sen! Agilityn syvin olemus.

Jyväskylän kisat

Sunnuntaina Jyväskylässä. Mä en tajua, mitä kepeillä tapahtu molemmilla radoilla. Meillä ei oo pitkään pitkään aikaan ollu ongelmia noiden lähettämisien kanssa, samoin jätti toisella radalla vikan välin pujottelematta. Eikä ollut ees mitenkään vaikeet keppikulmat. Pöhhöh.



Lempäälän kisat

Keskiviikkona Lempäälässä. Sairaan hyvä fiilis molempien ratoihin tutustuessa, nää tuntu kivoilta ja sitä ne olikin. Haluan jatkossakin Minna Räsäsen radoille, sopii hyvin meille. Ekalla radalla kukaan ei tehnyt nollaa, kymppituloksella voitettiinkin tuo rata, me oltiin kympillä kolmosia. Saatiin taas lahjakortti+uus karvalelu+namipaloja. Jee, voin kyllä kertoa, että vitutti hieman tuon renkaan jälkeen – sairaan hyvä fiilis radasta ja menosta, mutta voi peijakas.
Toinenkin rata ihan jees, ylösmenovirhe puomilla ja taas tokavika esteellä rynnin vähän liian kiireellä ja oma liike pysähtyy.

Ei kai me kuitenkaan ihan hirvittävän montaa starttia kakkosissa enää tarvita. Toivottavasti.



Keijon treenit?

Keijo aksailemassa, tekee vielä ainakin toistaiseksi kokonaan ilman rimoja. Pari viikkoa sitten uskaltauduin irti koiran kiinnipitäjistä ja samalla mulle ihmeteltiin, että mihin sä oot sitä edes tarvinnut? Pentu pysyy ihan älyttömän hyvin lähdössä <3 Pari kertaa yrittänyt karkailla tietty, mut oon ollut sen kanssa jo heti alusta aika mustavalkoinen, niin ei se kauheasti lähe kokeilemaan. Takaakierto+valssi sujuu hyvin, voisin lisätä hieman etäisyyttä takaakiertoon, eli uskaltaa lähettää sitä kauempaa jo sinne, kun irtoaa ihan ok. Myös pakkovalssi sujui, tuli hyvin merkkaukseen - uskalla lähteä liikkumaan jo reippaammin, se tulee kyllä. Putkiin sinkoaa hienosti, eteenlähetystä & etenemistä pitää vielä vahvistaa (haluun siitä kymmenen kertaa paremmin irtoavan, kuin Soolosta). Kontakteilla ollaan jo siinä pisteessä, että kun nostan pennun alastulokontaktille puomilla, se menee hienosti alas ja pysähtyy 2off2on -asentoon. Vielä vahvistellaan liikettä mukaan, mun liike ei saa olla se pysäyttävä juttu! Älyttömän pienellä treenillä ollaan päästy tähän asti. Musta tuntuu, että Soolon kanssa tein paljon enemmän duunia. Hakuiltukin ollaan. Tehtiin pari hajunhakua ja yks suora lähetys (MM lähellä). Nää suju hyvin, tokalla hajunhaulla ei vaan ilmeisesti saanutkaan hajua, kun lähti vähän keulimaan ja pentu juoksi aika paljon ohi.. sillä ei oo ainakaan irtoamisongelmia tässä lajissa. :’D



Kuten näkyy, täällä oli hetken aikaa jo luntakin, kaikki vaan suli jo pois. :–( Soolo on söpö, kun se juoksee pennun perässä pihalla ja huutaa, ihan ku sitä ketuttais, kun se ei meinaa saada sitä kiinni pienellä ympyrällä juostessa. Lopulta Keijo tekee kuitenkin aina kuperkeikat, kun Soolo saa sen kiinni. Onneks se on vielä pentu, opettelee tollasia törmäyksiä.

Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan (kinkku)


Nukun pitkään, juon hartaasti toista kuppia aamukahvia. Ensimmäinen kuppi meni samalla, kun vein koiria ulos aamujuoksuille. Edellisenä aamuna naureskelin moneen otteeseen tälle artikkelille. Löysin itseni niin monesta kohtaa, sain samaistua. Samalla hetkellä välttelen bilsan SAT-testiin lukemista. Hitaat aamut <3

Siitä on pian vuosi. Vuosi. Yksi kokonainen vuosi ilman mun ensimmäistä rakasta karvaturriani. Sitä, jota odotin aivan varmasti eniten. Jännitin kotiintuloa, hakemista, ensimmäisiä agilitytreenejä, monia leirejä. Sitä kaikkea. Sitä, josta kaikki tämä lähti.
Ahmin koirakirjoja ja luulin tietäväni koirankasvatuksesta lähes kaiken. Voi, kuinka väärässä olinkaan.

Muistan, kun yhdellä koiraleirillä Kingi itkeskeli yöllä häkissä ollessaan ja ratkaisin huutamisen heittelemällä sille naksuja häkkiin – olihan se joo hetken hiljaa, kunnes taas alkoi.. Huonetoverit tykkäsivät 😀
Toisella Taitavien tassujen leirillä yölenkkeiltiin, syötiin lettuja ja huudeltiin Kukkuuuta Jennan (Siri) ja Saran (Hukka) kanssa. Olin onnellinen, kun joissakin agitreeneissä Kingi pysyi hallinnassa, eikä karannut haistelemaan.


Pieni hetki sitten ystävälläni oli vielä kaksi vanhempaa koiraa, mutta yhtäkkiä ne ovatkin poissa onnettomuuden takia. Lähtivät ihan yhtäkkiä, yhdessä, etkä voi tehdä mitään. Just noi koirat on olleet miljoona kertaa samoissa treeneissä, samoissa kisoissa ja reissuissa.
Samantien uutisen kuultuani oli aivan pakko ottaa molemmat koirat kainaloon ja olla niin ylettömän kiitollinen noista kahdesta otuksesta. Ne olis aivan yhtä hyvin voineet olla mun koirani, jotka pääseet vahingossa livahtamaan ovesta ulos. Äärettömän surullista. Miksi?

Lupasin aiemmin kirjoittaa Kingistä monia artikkeleita, muistella vanhaa hööpöpappaa niissä ja samalla käsitellä surua niissä, mutta en mä ole pystynyt. Tätäkin juttua oon monta kertaa kaivanut luonnoksista ja jatkanut uudelleen. Ikävä vaan kasvaa muistellessa liian kovaksi.

Vieläkin, jos mä katson meidän yhteisiä kuvia, tulee herkistynyt olo. Kuvittelin, että pystyisin muutaman kuukauden päästä Kingin poismenosta katsella niitä ilolla, muistella ihania aikoja, mutta ei.
Jos sallisin itseni katsella niitä yhtään pidempään, itkeskelisin varmasti koko loppuillan. Eilen illalla sattumalta katsoin kuvaa, jossa Soolo on suunnilleen Keijon ikäinen ja juoksee Kingin vierellä – molemmilla suunnaton ilo. En tiedä, oonko vaan yletön herkistelijä, vai onko ihan normaalia olla yhden kuvan jälkeen ajatuksissaan pitkän aikaa. Itku lohduttaa, mutta miksi ne parhaat viedään ensimmäisinä? Miksi ikävä sattuu?



Tää video ainakin näyttää sen, että ihan pirteä pappa se oli kaksi päivää ennen totaalista romahtamista. Ne leikki vielä Soolon kanssa <3 Ihan paska video, paskanen piha ja kaikkea, mutta mulle se on aarre! Kingiä ei voinut pitää pihassa vapaana, koska se saattoi ihan yhtäkkiä keksiä, että HAA nytpä lähden livohkaan ja sen jälkeen koiran korvat menit lukkoon. Metsälenkeillä se kyllä tuli mukana kivasti.


Ristiriitaista. Elämä menee eteenpäin, vaikka jotkut parhaat palat siitä jää taakse. En haluaisi kokea uudestaan niitä tunteita, kun halusin niiiiin paljon onnistua, olla paras ja pettyä aina uudestaan. Ei se ollutkaan niin helppoa. Sain Kingin kanssa opetella elämää, opetella niitä pettymyksiä. Isoja juttuja.

Keijo on vähän herkkiksempi, kuin Soolo. Soolo oli pentuna MUISTAAKSENI sellainen rämäpää, ettei sitä edes jännittänyt mikään tai kukaan. Meni joka paikkaan. Keijo on vähän mietiskelijä – ensimmäistä kertaa hallille tullessaan mietti, mikä paikka tää nyt on, voiks tonne mennä mami? (Lempäälään halliin kuitenkin suinpäin)
Sama juttu, kun tutustuttiin puomiin, pikkuse mietiskellen mentiin. Ihana kuitenkin huomata, että heti seuraavalla kerralla se on asenteella ”täällä oli superihanaa jee pääsen tänne mennään täysii heti!”

Ilman Kingiä en olisi osannut suhtautua tuohonkaan oikein, olisin varmaan lällytellyt ”tulehan, jooko, mentäis nyt, voi pieni kun jänskätät noin”, nyt taas mennäään asenteella ”nonii alas tulla sieltä, vauhtia” ja koira on et jaa okei, sen sijaan, että menis enemmän jännittyneeseen tilaan, ku toi mamiki on tollane outo.

Kingistä jutellaan meillä edelleen vähintään viikoittain, aina verrataan joka asiassa ”Kingi ois tehny sitä ja tätä”. Se pysyy muistoissa. Tuhkat odottavat pianon päällä edelleen hautaamistaan, jotenkin mulla on sellanen olo, että en oo vielä valmis päästämään kokonaan irti. Nyt mulla on jotakin siitä vielä jäljellä. Ehkä ensi kesänä.

Oon miettinyt, että ehkä tavallaan oli helpompaa, kun ei tarvinnut lopulta tehdä itse sitä raskainta päätöstä – koska on aika? Olisi ollut ihan mahtavaa saada pitää pappa elämässä vielä monta vuotta pidempään, sitä mä toivoin ja toivon edelleen. Toisaalta lohdullista, että se myös säästi mut siltä tuskalta, kun pitää päättää toisen elämästä. Nyt ei voitu tehdä muuta, eikä sillä ollut kipuja pitkään.

Se oli mun ensimmäinen. Niin rakas, että sattuu vieläkin ajatella. Kaipaan mun omaa mustaa poikaa.

Olit hieno jätkä, upee poika ja ihan äärettömän taitava! Sä tiiät sen.