kepulin ensimmäiset epistelyt

Osallistuttiin Keijon kanssa Taitavien tassujen epävirallisiin agilitykilpailuihin viime viikonloppuna. Kisat sujuivat hyvin, vaikka kartturia jännittikin startit enemmän, kuin tarpeeksi! Ensimmäinen startti oli pahin, mutta sen jälkeen sujui Soolon kanssa hankitulla rutiinilla 🙂 Olen ihan tyytyväinen meidän ratoihin, vaikka siellä on paljon petrattavaakin! Ylpeä minun pikkuketustani <3 Putki-hyppyrata voitettiin tällä menolla:

Mölliradalla sähläsin itse lopussa ja jäätiin sekunti kolmossijasta, mut se meni onneksi omalle koulutettavalleni, että ei huonolle hävitty! 😀


Maanantaina Julian treeneissä treenattiin vaikeita putkikulmia ja myös takaaleikkaus saatiin treenilistalle – olipa noloa, kun ei osattukaan tuollaista perusohjausta kunnolla! 😀 Eli kovaan omatoimitreeniin nämä!

mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu

Tässä videopätkiä Keijon viime treeneistä. Vielä paljon tekemistä sen eteen, että lopetan koiran saattelun jokaiselle hypylle ja uskallan lähetellä sitä. Varsinkin ihan lopussa olevassa putkeen irtoamisessa tulee esiin, että vaikka Kepu periaatteessa osaa hakea putkeen, niin irtoamisessa on vielä paljon tekemistä! Näillä vinkeillä saadaan koirasta paljon enemmän irti! Ihan huippua käydä treeneissä, joissa opit kokoajan hirmuisesti!
Julia myös kehui, että Kepulla on ikäisekseen hyvä kropanhallinta ja se tulee luonnostaan hyvin ohjauksiin. Onhan se vielä tommonen ihan pentuhömppä ja hupsu, mutta niin ihku!

Erityisen iloinen oon tuosta sokkarista, koska niitä en uskalla koskaan tehdä. Nyt onnistui. Niiston ajoitus mulla on aina ollut ihan väärä – koiran pitäisi olla just tullut alas edelliseltä hypyltä ja silloin mun pitäis olla merkkaamassa niisto ja lähteä alta pois – toi viimeinen videolla oleva on hieman lähempänä sitä, mitä sen pitäisi olla, mutta silti vieläkin ihan liian myöhässä!
Treenattiin samoissa treeneissä myös twistiä, mutta sitä pitää vielä palkkailla ja vahvistella Keijolle, jotta alkaa sujumaan. Se on niitä harvoja ohjauksia, jotka koiralle pitää oikeasti opettaa.

Tänään käytiin myös Lauran & coccereiden kanssa treenailemassa. Keijo mm. meni yhtäkkiä itsenäisesti keinulle. Mä olin ihan paniikissa siinä hetkessä -apua mitä nyt tapahtuu se ei osaa sitä?!? Nooo, kepu otti rennosti ja suoritti keinun hienosti XD
Se myös alkaa tarjoilemaan ihanasti asioita, hakee putkia ja hyppyjä paljon paremmin jo, kuin Soolis. Kontaktit puomille alkaa olemaan ihan jees, vielä pitää treenata erilaisia vauhteja ohjaajalle, mutta ihana pentu, kun se tarjoaa asentoa aina, kun mahdollista!
Sooliksen kanssa tehtiin myös kontakteja (mä juoksen täysiä ohi ym) ja irtoamistreenejä. Soolo oli ihan super ja kesti kaikki mitä yritinkään. Irtoamisessa on vielä hiomista. Saispa tommosen taitotason vielä kisavireeseenkin..

onnee ei saa pistoolin kaa

Sunnuntaina oli hieman rankkaa lähteä lyhyiden yöunien jälkeen Tampereelle kisaamaan, mutta kannatti! Soolo on ollut pienellä treenillä, koska valitettavan usein mulle sattuu maanantai-illalle työvuoro. Soolosta kyllä huomasi, että se ei oo hetkeen päässyt aksaamaan ja eka rata meni ihan keulimiseksi – en edes kehtaa videota näyttää 😀
Soolo ei ole mm. KOSKAAN varastanut lähdössä ja nyt se peijakas sen teki. Noh, loppu radasta oli sit enemmän ja vähemmän kaikennäköstä säätöä.
Toinen agirata meni paremmin – harmittava rimantipautus tokalla esteellä, muuten oon aika tyytyväinen rataan! Kaikennäköstä pientä petrattavaa siellä on, mutta tuntu kivalta. Tällä radalla myös voitettiin! Soolo on kyllä aika kone, nyt ollaan niin monista kisoista saatu aina lahjakortteja ja leluja mukaan <3 😀 Erityisen tyytyväinen olin, kun uskalsin tehdä valsseja ja tuo yksi olikin aika oikea-aikainen! Pikkuhiljaa alkaa niitä palasia löytymään kasaan.

Agiradan jälkeen Soolo sai mun sydämen lyömään tuhat ja viissataa kertaa lujempaa, kun yhtäkkiä lähtikin rällättelemään lelu suussa JEE TÄÄ ON KIVAA SUPERIII.. Ei tullut pieneen mieleenikään, että se tekisi tuollaista, kun juttelin kaverin kanssa. Kyllä jännitti, onneksi se antoi kuitenkin muutaman kierroksen jälkeen hyvin kiinni, eikä aiheuttanut minkäänlaista hämminkiä 😀 Jatkossa kytken tuon kyllä samantien radalta tullessa.

Oli myös huippua nähdä Keijon Kelmi-isiä. Niissä oli ihan hirvittävän paljon samaa näköä. Keijolla on vielä vähän vähemmän turkkia, kuin isukilla (vaikka silläkin sitä löytyy paljon!). Kekkuli sai kehuja sen tasapainoisuudestaan ja söpöydestään. Minun nätti ja kiltti poika.

Te tartuitte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan (kinkku)


Nukun pitkään, juon hartaasti toista kuppia aamukahvia. Ensimmäinen kuppi meni samalla, kun vein koiria ulos aamujuoksuille. Edellisenä aamuna naureskelin moneen otteeseen tälle artikkelille. Löysin itseni niin monesta kohtaa, sain samaistua. Samalla hetkellä välttelen bilsan SAT-testiin lukemista. Hitaat aamut <3

Siitä on pian vuosi. Vuosi. Yksi kokonainen vuosi ilman mun ensimmäistä rakasta karvaturriani. Sitä, jota odotin aivan varmasti eniten. Jännitin kotiintuloa, hakemista, ensimmäisiä agilitytreenejä, monia leirejä. Sitä kaikkea. Sitä, josta kaikki tämä lähti.
Ahmin koirakirjoja ja luulin tietäväni koirankasvatuksesta lähes kaiken. Voi, kuinka väärässä olinkaan.

Muistan, kun yhdellä koiraleirillä Kingi itkeskeli yöllä häkissä ollessaan ja ratkaisin huutamisen heittelemällä sille naksuja häkkiin – olihan se joo hetken hiljaa, kunnes taas alkoi.. Huonetoverit tykkäsivät 😀
Toisella Taitavien tassujen leirillä yölenkkeiltiin, syötiin lettuja ja huudeltiin Kukkuuuta Jennan (Siri) ja Saran (Hukka) kanssa. Olin onnellinen, kun joissakin agitreeneissä Kingi pysyi hallinnassa, eikä karannut haistelemaan.


Pieni hetki sitten ystävälläni oli vielä kaksi vanhempaa koiraa, mutta yhtäkkiä ne ovatkin poissa onnettomuuden takia. Lähtivät ihan yhtäkkiä, yhdessä, etkä voi tehdä mitään. Just noi koirat on olleet miljoona kertaa samoissa treeneissä, samoissa kisoissa ja reissuissa.
Samantien uutisen kuultuani oli aivan pakko ottaa molemmat koirat kainaloon ja olla niin ylettömän kiitollinen noista kahdesta otuksesta. Ne olis aivan yhtä hyvin voineet olla mun koirani, jotka pääseet vahingossa livahtamaan ovesta ulos. Äärettömän surullista. Miksi?

Lupasin aiemmin kirjoittaa Kingistä monia artikkeleita, muistella vanhaa hööpöpappaa niissä ja samalla käsitellä surua niissä, mutta en mä ole pystynyt. Tätäkin juttua oon monta kertaa kaivanut luonnoksista ja jatkanut uudelleen. Ikävä vaan kasvaa muistellessa liian kovaksi.

Vieläkin, jos mä katson meidän yhteisiä kuvia, tulee herkistynyt olo. Kuvittelin, että pystyisin muutaman kuukauden päästä Kingin poismenosta katsella niitä ilolla, muistella ihania aikoja, mutta ei.
Jos sallisin itseni katsella niitä yhtään pidempään, itkeskelisin varmasti koko loppuillan. Eilen illalla sattumalta katsoin kuvaa, jossa Soolo on suunnilleen Keijon ikäinen ja juoksee Kingin vierellä – molemmilla suunnaton ilo. En tiedä, oonko vaan yletön herkistelijä, vai onko ihan normaalia olla yhden kuvan jälkeen ajatuksissaan pitkän aikaa. Itku lohduttaa, mutta miksi ne parhaat viedään ensimmäisinä? Miksi ikävä sattuu?



Tää video ainakin näyttää sen, että ihan pirteä pappa se oli kaksi päivää ennen totaalista romahtamista. Ne leikki vielä Soolon kanssa <3 Ihan paska video, paskanen piha ja kaikkea, mutta mulle se on aarre! Kingiä ei voinut pitää pihassa vapaana, koska se saattoi ihan yhtäkkiä keksiä, että HAA nytpä lähden livohkaan ja sen jälkeen koiran korvat menit lukkoon. Metsälenkeillä se kyllä tuli mukana kivasti.


Ristiriitaista. Elämä menee eteenpäin, vaikka jotkut parhaat palat siitä jää taakse. En haluaisi kokea uudestaan niitä tunteita, kun halusin niiiiin paljon onnistua, olla paras ja pettyä aina uudestaan. Ei se ollutkaan niin helppoa. Sain Kingin kanssa opetella elämää, opetella niitä pettymyksiä. Isoja juttuja.

Keijo on vähän herkkiksempi, kuin Soolo. Soolo oli pentuna MUISTAAKSENI sellainen rämäpää, ettei sitä edes jännittänyt mikään tai kukaan. Meni joka paikkaan. Keijo on vähän mietiskelijä – ensimmäistä kertaa hallille tullessaan mietti, mikä paikka tää nyt on, voiks tonne mennä mami? (Lempäälään halliin kuitenkin suinpäin)
Sama juttu, kun tutustuttiin puomiin, pikkuse mietiskellen mentiin. Ihana kuitenkin huomata, että heti seuraavalla kerralla se on asenteella ”täällä oli superihanaa jee pääsen tänne mennään täysii heti!”

Ilman Kingiä en olisi osannut suhtautua tuohonkaan oikein, olisin varmaan lällytellyt ”tulehan, jooko, mentäis nyt, voi pieni kun jänskätät noin”, nyt taas mennäään asenteella ”nonii alas tulla sieltä, vauhtia” ja koira on et jaa okei, sen sijaan, että menis enemmän jännittyneeseen tilaan, ku toi mamiki on tollane outo.

Kingistä jutellaan meillä edelleen vähintään viikoittain, aina verrataan joka asiassa ”Kingi ois tehny sitä ja tätä”. Se pysyy muistoissa. Tuhkat odottavat pianon päällä edelleen hautaamistaan, jotenkin mulla on sellanen olo, että en oo vielä valmis päästämään kokonaan irti. Nyt mulla on jotakin siitä vielä jäljellä. Ehkä ensi kesänä.

Oon miettinyt, että ehkä tavallaan oli helpompaa, kun ei tarvinnut lopulta tehdä itse sitä raskainta päätöstä – koska on aika? Olisi ollut ihan mahtavaa saada pitää pappa elämässä vielä monta vuotta pidempään, sitä mä toivoin ja toivon edelleen. Toisaalta lohdullista, että se myös säästi mut siltä tuskalta, kun pitää päättää toisen elämästä. Nyt ei voitu tehdä muuta, eikä sillä ollut kipuja pitkään.

Se oli mun ensimmäinen. Niin rakas, että sattuu vieläkin ajatella. Kaipaan mun omaa mustaa poikaa.

Olit hieno jätkä, upee poika ja ihan äärettömän taitava! Sä tiiät sen.

Tänään ei hopeinen kuu luo merelle siltaa

agilitykisat!

Viime viikonloppuna käytiin Lempäälässä kisailemassa. Kolme rataa: kaks hyllyä ja yks vitonen on ihan hyvä saalis.
Ensimmäisellä radalla hyllytettiin tokalle esteelle, viimeisellä kolmannelle. Soolo on vähän liian nopsa tekemään noita putki valintojaan, tai sitten ohjaaja ei ohjaa tarpeeks selkeästi kumpaan päähän pitää mennä 😀
Keskimmäinen rata meni niin loistavasti, että siitä riitti iloa noille muillekkin radoille 😀 Ainut huti tuli siinä, kun en malttanut odottaa koiraa putkesta tarpeeksi ja menin liian lähelle keppejä hörkkimään.
Tällä sijoituttiin toisiksi, ainuttakaan nollaa ei tuolla radalla tullut, eli sai olla todella tyytyväinen omaan suoritukseen! Saatiin hyvät palkinnot, joista paras oli varmastikin lahjakortti yhteen ilmaiseen starttiin! Videoita näistä radoista ei tällä kertaa ole.

Treeneissä on menty lähinnä 2lk rataa. Soolon kanssa en ihan hirveästi viitsi enää hinkata, koska se on ihan pätevä. Satunnaiset virheet tulee mun ohjauksista. Irtoamista sille vahvistelen vielä monissa treeneissä. Haluaisin taas valmennuksiin, koska niistä sais niin paljon enemmän irti, kun koira jo on tuolla tasolla – ohjaajan tyhmiin juttuihin siis tarvitsisi puuttua!

Keijon sen sijaan pitäisi alkaa nyt enempi treenaamaan, ollaan vaan höpsötelty lähinnä tähän asti. Ei sillä mikään kiire oo, mutta olishan sen hyvä jotain oppiakin!
Laatikkoa treenattu laiskasti kotona, samoin kahen keppiparin välistä juoksemista (Susan Garretin 2by2 -menetelmä). Noutoa. Siinäpä ne.

On ihan huippua oppia taas uudestaan nauttimaan siitä peruskoiranomistamisesta. Saat läheä lenkille, näät kun ne juoskee. Sä näät sen ilon niiden elämässä, ymmärrät miten paljon ne nauttii siitä, että saa vaan juosta täysii! Saa vähän härnätä veikkaa, niin et se lähtee jahtaamaan sua. Niin parasta. Ei sillä, harrastaminenkin kivaa, mutta ilon voi ottaa näin pienistäkin asioista.

Hakutreenilöt

Soolo oli eilen ukkoja etsimässä. Nyt tehtiin sellainen päätös, että sille ei käytetä hetkeen apuja, ainoastaan haju voidaan käydä hakemassa. Soolo tulee niihin herkästi riippuvaiseksi, etsii lähinnä katseellaan. Heikki ja Mira on ihan kullanarvoisia kera neuvojensa.
Nenän käyttöä. Toivottavasti saadaan maalimiesmotivaatio ylläpidettyä tälläkin tavalla.

Mulla on niin orpo olo treeneissä, kun en tiedä yhtään vieläkään, miten se hyvä hakukoira rakennetaan. Olen kyllä nähnyt monia treenejä kesän aikana, monia koiria, mutta silti musta tuntuu, että oon niin kovin untuvikko tässä lajissa.
Treenien suunnittelu etukäteen tuntuu hankalalta. Oon ehkä tottunut siihen, että tiedän suunnilleen, miten etenen kussakin lajissa ja nyt joutuu poikkeuksellisen paljon pohtimaan, miten miksi ja kuinka se koira toimiikaan?
Oon äärettömän iloinen, että oon päässyt porukkaan mukaan ja mun koiraharrastusinnostukselle tekee ainoastaan hyvää, että joudun opettelemaan jotain aivan uutta.
Fiilis on vähän sama, kuin silloin, kun aloitin Kingin kanssa harrastuksen ylipäätään. Intoa ja unelmia on vaikka kuinka, mutta todellisuus lyö kiivaasti naamaan – töitä on tehtävä, ei tää ollutkaan niin helppoa, kuin alunperin luulin. Ei niitä tuloksia tulekaan nappia painamalla, ei se koira välttämättä hoksaakaan heti.

Keijo oli puolestaan sunnuntaina alkeisryhmän hakutreeneissä. Tehtiin yksi näkölähtö ja toinen ilman apuja, ukko oli lähellä. Keijolla intoa enemmän, kuin taitoa. On ihan superihanaa nähdä pentu, joka on tarmoa täynnä, se tykkää tästä niin paljon! Vähän hupsu, saa juosta täysii! Ihana, taitava pikkuinen <3 Miralta ohjeeksi, että hajun hakuja pienelle, silloin tällöin voi tehdä näkölähdön, mutta avut ihan minimiin kuitenkin, antaa koiran mieluummin itse hoksata ja käyttää päätään.

Esineruutuilua

Aiemmin muistan, kun meillä oli Soolon kanssa ongelmana, että se haki sen kaksi esinettä ja sen jälkeen totesi ”ei täällä enempää oo, älä vitti väyväyväy”. Tästä ollaan kehitytty huimasti!

Piilottelin kuus esinettä Soololle Keijon treenien jälkeen. Colliepoika meinasi revetä liitoksistaan, kun hääkin pääsee toimintaan! Soolo haki kaikki, viimeistä ei meinannut löytää sitten millään – aikaa siis kului, mutta oon niin positiivisesti yllättynyt, että se jatkaa silti sisukkaasti etsinää, vaikka ei heti löydäkään. Alue on ollut aika suikale, syvä, mutta ei kovin leveä.

Aika perusharjoittelua ollaan siis tähän asti tehty. Nyt pitäisi siirtyä siihen, että Soolo ei näe hetkeä, kun vien esineitä metsään + pistää niitä enemmän piiloon (joutuu käyttämään nenäänsäkin enemmän) + tehä isompia hakualueita (50m x 50m).

Keijon kanssa aloittelin siten, että kävin viemässä maastoon leluja sinne tänne ja kamalat bileet, kun joku löytyi sieltä!

Kulmahammasongelmia

Keijolla ei meinaa kulmurit irrota ihan niin helposti, kuin toivoisi. Kasvattajan mukaan voidaan odotella siihen asti, kunnes kulmurit ovat suunnilleen yhtä pitkät, kunhan uuden hampaan paikka ei ala vääntymään mitenkään vinoon..
Yhdellä sisaruksista ollut samaa ongelmaa. Toivotaan, että päästään tästä eroon vetoleikeillä ja runsaalla luiden syömisellä.
Toinen kulmuri jo lähtikin onneksi aika pian sen jälkeen hurjan vetoleikin yhteydessä, kun aloin olla huolissaan näistä.

Pentu painaa tällä hetkellä jo 17kg, eikä se kauhean pyöreäkään ole. Siitä on tulossa aikamoisen iso poika, sillä Soolo painaa tällä hetkellä (ja on erittäin hyvässä lihassa) 22,5kg. Nassikka vaan näyttää niin kovin pieneltä vielä! En edes tajua, missä nuo kilot ovat, kun se on niin paljon pienempi Sooloa vielä 😀

Seisomakuvat on otettu kisareissun yhteydessä, kun poikkesin äidilläni ja samalla nähtiin Hasse-pappa! :> Koko koirajengi koossa.