valopäiden joukkoon tähtäsin

Pikkupoika kasvaa, reipastuu ja riiviöityy. Oppii oman nimensä.

Pennun kouluttaminen on IHANAA. Mä ajattelin luoda tuolle otukselle tosi pitkään pelkkää virettä kentällä – menen siis vain leikkimään ja pitämään hauskaa kentälle. Toki se saa nyt ihan pienenä käydä siellä vain haistelemassa tunnelmaa, olla vaan, mut ne leikkihetket on lyhyitä.

Haluan, että se oppii, että se on aina maailmanmestari ollessaan kentällä. Haluan, että se tekee kaiken täysillä. Treenaan samaan aikaan kotona ruoka-aikoina tekniikkaa, eli perusasentoa ja jotain hauskoja temppuja.
Mä en halua vaatia tuolta pieneltä mitään teknisesti hyvää suoritusta kentällä pitkään aikaan – haluan vain, että sillä on kivaa mun kanssa. Meillä on ihan parasta.

Pentu osaa kuitenkin jo pyörähtää edestä sivulle (pitää opettaa vielä käsky) ja pyöriä takatassuilla vadin ympäri, sekä laittaa kaikki neljä tassua siihen. Pikkuisen aloiteltu myös tutustumaan agilityn laatikkotreeniin. Pikkuhiljaa aloitetaan imuttamalla seuraamista, kunhan nuo sivulletulot alkavat sujua erisuunnista. Nää saadaan siis tässä vaiheessa jo lihasmuistiin pikkuiselle.
Se tajuaa hurjan nopeasti asioita ja tuntuu jo nyt, että tulen sen kanssa etenemään paljon nopeammin, kuin Soolon kanssa. Isoin merkitys varmaan on kuitenkin sillä, että tiedän paremmin, mitä tehdä.

Taitava penska!




Muutkin mokaa

Typeryyttään on vaan vaikee myöntää, myönnän sen. Tää ei oo ihan haudanvakavaa, muutkin mokaa. Mua saa, mua täytyy valistaa: muutkin mokaa.

Postilaatikosta tuli ohut kirje. Pari päivää meni aika sumussa. Tein vuoden töitä ihan täysillä, parhaimmillaan tehtiin tyttöjen kanssa duunia yli 10h päivässä opiskellen fykebi. Miksei mikään riitä? Ei se kauaksi jäänyt, kuvittelin pääseväni sisään. Simuloidut pääsykokeet meni niin hyvin, pääsykoe tuntui menneen ihan jees.

Ei auta. Itkettää. Suututtaa. Ei unelmien koulupaikkaa vieläkään, ammattikorkeaan mulla olisi jälleen paikka, mutta mitä jos se ei oikeasti kiinnosta? Mitä, jos mä en koskaan tuu pääsemään sinne unelmakouluun, mitä jos tää kaikki yrittäminen on turhaa? Kannattaako yrittää vielä?
Mä oon nuori, tiedän, ehdin hakea vielä montakin kertaa. Onko tää kaikki stressaaminen sen arvosta? Mä uskon niin.
Mietin tekeväni töitä tammikuuhun asti, aloitella samalla lukemaan uudestaan pikkuhiljaa (kunhan toivun pettymyksestä ja latailen vähän akkuja) ja tammikuusta sitten opistolle takaisin. Ensi vuonna sitten olen oikeasti kirkkaasti sisällä.



Tykkään elämästä tälläsenäänkin, viime vuosi antoi todella paljon ja oli ihan huippu kivaa, mutta jotenkin toinen ”välivuosi” ajatuksena turhauttaa. Heitänkö vaan hukkaan vuosia elämästä, kun samalla olisin voinut vaikka valmistua kohta jo johonkin toiseen ammattiin? Onneksi on kohtalotovereitakin.

Olen lohdutellut itseäni treeneillä, työnteolla, kavereilla, ostin myös salille 10 kerran kortin ja ajattelin ottaa taas tavaksi käydä vähintään kerran viikossa josskain ohjatuissa jumpissa – tähän asti on ainakin onnistunut, mutta kaverin kanssa onkin paljon helpompi lähteä, kun ei ole varaa lusmuilla! 😀 Bodycombatin jälkeinen fiilis on ihan huikee!
Tavoitteena jaksaa pian juosta se kolmaskin agirata ilman, että jalat tekee yhtään kuolemaa!


Meiän söpöläiset leikkivät tähän malliin joka ikinen päivä – hassua kyllä, niillä menee aika hyvin yhteen!

Makkararuuduista jälkikoiraksi

Olen tehnyt pennulle tähän mennessä neljä makkararuutua. Makkararuutu tarkoittaa siis sitä, että tallon noin 1m x 1m alueen, johon laitan ruokaa askelien päälle – etenkin reunoille ja kulmiin, mutta myös keskelle.
Ensimmäisellä ja tokalla kerralla se oli vähän hukassa, mitä oli tekemässä. Otti namin silloin, tällöin. Meni reunojen ylitse ja korjaili. Toisen ja kolmannen kerran välissä pennulla oli kuitenkin naksahtanut aivoissa ja se oli ihan huippu! Nenä vaan maassa ja etsi kokoajan lisää nameja ja meni harvemmin reunojen ylitse.
Vielä tehdään näitä muutamia, ennenkuin aletaan kaventaa ruutua ja muuttaa ”oikeaksi” jäljeksi.

Hakutreenit sujuvat taas!

Soolo oli tällä viikolla ihan super hakukoira <3 Se oli viime treeneissäkin, joten nyt halusin vaan vahvistella tuota sen intoa lähteä täysillä maalimiehelle. Soolo oli ihan intopinkeenä, kun hain sitä jo häkistä metsään ja lähtikin tosi hienosti! Seuraavalla kerralla täytyy taas hieman vaikeuttaa ja ottaa jonkin verran vaikeampia piiloja. Pentukin pääsi ensimmäistä kertaa etsiskelemään maalimiehiä. Pentu tuli hihnassa mun kanssa ja kun bongasi maalimiehen hajulla, niin sai mennä sen luokse syömään herkkuruokaa. Lopuksi tehtiin vielä vähän herkkurinkiä pikkuiselle.


Penska on ollut jo aika monissa treeneissä mukana – samanikäinen leikkikaverikin löytyi. Rankat huvit vaatii rankan levon!

Meillä oli tällainen Aino-koira muutaman päivän hoidossa – vähän oli kissoilla sopeutumista, penskan kanssa kaikki meni hyvin. Oli kyllä niiiiin paljon erilainen koiruus, kuin nää mun solliet 😀


Käytiin myös tässä joku aika takaperin Viivin kanssa kuvailemassa, joten pian on luvassa supersiistejä kuvia koiruleista! 🙂 Blogi myös tulee uudistumaan hieman ulkoasultaan, kunhan saan muut projektit alta pois ja ehdin käydä tämän kimppuun.

vaikka tää loppuisi yhdessä illassa

Voi, kunpa tää elämä sais jatkuakin näin. Toisaalta kamala stressi yo -kirjoituksista näin lukulomalla, pitänyt tehdä hirveästi hommia niiden eteen ja siitä huolimatta tuntuu, että aika loppuu aivan kesken ja et ole saanut mitään aikaiseksi. On tässä vielä hieman aikaa ennen h-hetkeä..

Viime viikolla maanantain agitreeneissä Soolo oli aluksi tosi paljon kiinni mussa, eikä hakenut esteitä oikein itse kunnolla. Samoin komensi ennen radalle menoa – nyt palautin sen häkkiin pari kertaa, eikä päässyt tekemään heti tuon vuoksi – johan parani käytös kummasti. Kaitsu oli tehnyt meille melko vaikean radan, jossa sitten jouduttiin pohtimaan omaa ohjausta enemmänkin. Mikä oli myöhässä, missä taas liian ajoissa jne:D


Kuvista kiitos kuuluu Iipulle! (Ilona Karjalainen)

Torstaina käytiin pitkästä aikaa tokoilemassa! Olin jo varautunut ennen treenejä siihen, ettei päästä Soolon kanssa tekemään oikein mitään, koska mun oli puututtava sen ääntelyyn heti pienestäkin. Soolo joutui aluksi jäähylle autoon, mutta sen jälkeen koin tehokkaammaksi viedä sen auton taakse ”käy” -käskyllä makaamaan ja ihmeen pitkään se jaksaa siellä riehua yksikseen ja komentaa, että rkl tuu hakee mut pois täältä!!!!
Treenin lopuksi kuitenkin sinnikkyys palkittiin ihanasti, jolloin kiitin itseäni, että jaksan tehdä tuota! Soolo hiljeni niin paljon, että pystyin tekemään sen kanssa entiseen malliin liikkeitä putkeen, eikä sieltä tullut pihahdustakaan! YIPPIIIII! Ihanaa nähdä, miten nopeasti eläin hoksasi, että kaikki superkiva (= tekeminen mun kanssa) loppuu samantien, jos ölistään. Ja tuo ölinä on siis ollut ihan järkyttävää.
Olin myös tosi tyytyväinen paikallamakuuseen. Soolo oli reunassa (~ 5 koiraa), oli nätisti ja paikallaan kokoajan. Kävin palkkailemassa välillä, taisi sieltä pikkusen vinkuakin lähteä, mutta ei kovin paha.
Ajatus tokokisoista ei ehkä olekaan ihan tuhoontuomittu… ehkä ensi kesänä?




Sunnuntaina oli aluevalmennus. Rata ei ollut ihan mahdototoman vaikea, saatiin pätkiä tehtyä ihan jees, mutta meidän tämän päivän tärkein juttu oli hoksata ilman käsiä ohjaaminen.
Mun kädet ilmeisestikin tekee vispilänkauppaa kokoajan, kun koiran liikkuminen parantui ihan älyttömästi sen jälkeen, kun laitoin kädet taskuun ja aloinkin ohjaamaan omalla liikkumisella ja rintamasuunnan muutoksilla koiraa. Tietyissä kohtaa ne kädet on jees, mutta suurimmassa osassa kohtia se oma liikkuminen on tärkein avain onnistumiseen.

Soolon kanssa pitäisi myös alkaa treenaamaan niitä syviä lihaksia ja hyppytekniikkaa. Pitäisi alkaa tutustua siihen netissä ja etsiä vaikka jokin kurssi, jossa pääsisi ihan oikeasti näkemään, miten sitä pitäisi toteuttaa käytännössä.
Oon ihan tauno tuon asian kanssa, mutta Soololle kuulemma tarvitsisi kehittää niitä syviä lihaksia, koska sillä on niin paljon vauhtia, että se ei kykene tai osaa koota itseään tiukoissa käännöksissä tarpeeksi hyvin ja siks rimoja tippuu välillä sellaisissa paikoissa.

Soolo myös juoksi pari kertaa suoraan esteitä päin, koska se ei kato yhtään, minne menee, kun ohjaan sitä vähän hassusti. Eipä tuo siitä välitä kuitenkaan mitenkään, jatkaa samaan malliin. Kingi varmaan ei ois tehny enää ikinä mitään, jos sille olisi sattunut joskus vastaavaa XD.

Soolon yleinen käyttäytyminen oli taas melko kaameaa. Olimme tällä kertaa SDP:llä Lempäälässä, joten en ihmettele yhtään, että sen kierrokset oli niin korkealla (aina kisoissa). Saatiin kuitenkin samalla kaavalla paljon enemmän järkeä käyttäytymiseen, kuin mitä käytän tokossa. Eli jäähylle auton taakse ja sisällekkään halliin ei päässyt, jos tuli pienikin ölinä kurkusta. Vein myös mahdollisuuksien mukaan pois hallista, jos alkoi räykkymään. Lopuksi laitoin Soolon makaamaan (”käy”) toiseen päähän hallia, kun möykkäsi, kun juttelin valmentajalle. Jaksoi tehdä sitä pitkään, mutta kärsivällisyys palkitaan, kun sain lopuksi vapauttaa ja viedä hallista ”rauhallisen” koiran pois:)
Pitänee jatkaa samaa linjaa myös muualla, koska toi selvästi tehoaa tuohon otukseen. Agilityssä en aio olla ihan niin natsi, kuin tokokentällä.
Mä tiedän, että mä en ole koskaan tuolle otukselle kertonut, että tietynlainen käytös ei oo hyväksyttävää – tai oon yrittänyt, mutta en ole osannut toimia oikein. Jos Soololle alkaa huutamaan tai kieltämään, se vaan jatkaa ölinää, sen toiminta ja vilkkaus pitää jotenkin kanavoida jonnekkin muualle – laittaa käskyn alle tai paras on se, kun vie sen kokonaan pois kaiken kivan keskeltä. Vaikeinta tässä koiran kouluttamisessa ei oo ne temput ja kikat, vaan se, että oppii hallittsemaan koiran viretilaa ja mielentilaa.

Treenien jälkeen mentiin vielä moikkaamaan äitiä ja Hassea. Vietiin koirat juoksemaan jäälle tunniksi, eikä Soololta vielä senkään jälkeen ollut energia ihan loppunut, vaikka juoksi jäälläkin hirmuisesti!

Muutin omaa ohjaustani, tai kiinnitin huomiota käsieni asentoon maanantain agitreeneissä. Kouluttajakin kehui, että voi veljet kun nyt menee hienosti ja sujuvasti! Eli mä aion nyt jatkossakin ajatella, että ohjaan ilman käsiä, vaikka toki mä niitä käytänkin, mutta kiinnitän silloin paljon enemmän huomiota siihen omaan liikkeeseen, mikä on tärkeämpää (kuin ne propellikädet)!