agilityhaaveita ja virtsateitä anatomiassa

Anatoooooomia, mun suuri rakkaus. Or not.

Viha-rakkaussuhde ehkä kuvastaa parhaiten. Anatomia on meillä edelleen se aine, joka työllistää eniten, mutta on kuitenkin hurjan mielenkiintoista! Ruuansulatuselimistön jälkeen ollaan opiskeltu munuaisia ja niiden toimintaa, sekä siihen liittyen virtsarakot, johtimet ym. Näistä opetellaan kaikki osat, joista iso osa on onneksi jo hieman entuudestaan tuttujakin. Latina lisänä.
Munuaisten jälkeen luvassa on sukupuolielimet, jotka ovatkin jo viimeinen aihe tältä keväältä ja pääsemme valmistautumaan loppukokeisiin.

Kävin kokeilemassa biokemian lopputenttiä, mutta en valitettavasti päässyt läpi. Siitä huolimatta, vaikka koen, että mulla on kohtuullisen hyvät lähtökohdat kyseisen aineen opiskelulle, mulla on ollut hieman vaikeuksia sen kanssa. Mä kuitenkin koen, että tää on suurimmaksi osaksi mun laiskuutta. On niin paljon muutakin opiskeltavaa, että oon jättänyt sen jonkin verran vähemmälle. Biokemia loppuu kuitenkin tän kurssin jälkeen meiltä, joten sit voi huokaista helpotuksesta! Kemian ja bilsan opiskelusta ja hallitsemisesta lukiotasolla on kuitenkin hurjasti hyötyä myös täällä:)

Unelmien herättelemistä afrikkaluennolla

Suolet ry järjesti meille extraluentona Afrikka-aiheisen luennon. Mulla on pienestä tytöstä asti ollut sellainen hullu unelma, että pääsen joskus tekemään vapaaehtoistyötä esim. Intiassa tai jossakin muussa köyhässä maassa, sterilisoiden kissoja ym. Tää luento oli siis just mua varten! Olin ollut aamusta asti kokopäivän koulussa, ehdin käväistä anatomian pitkän labran jälkeen lenkittämässä koirat tunnin verran ja sit takaisin koululle.
Tämmösissä tilanteissa miettii, että oon kyllä valinnut alani oikein, koska vaikka väsymys painaa päälle, niin silti mielenkiinto voittaa ja mä haluan mennä vielä enemmän.

If your dreams don’t scare you they’re not big enough.

Kuultiin tarinoita Afrikan savanneilta. Esimerkiksi kuinka tyhmiä eläimiä kirahvit ovat – kiipeevät vuoren huipulle ja jäävät sinne kuolemaan nälkään. Sit niitä joudutaan pyydystämään helikopterien kanssa ja kuljettamaan vehreimmille laitumille. Kirahvien kuljettaminen on kuulemma melkein yhtä normia siellä, kuin hevostrailerit täällä Virossa. ;D Tarinat leijonista ja norsujen hammaslääkäreistä saivat mut innostumaan entistä enemmän!
Tää on niin siistiä! Tajusin, et mulla on mahdollisuus toteuttaa ihan mitä vaan hulluimpiakin unelmia, jos mä vaan teen töitä niiden eteen.
En haluu antaa väärää kuvaa kumminkaan, ei se oikeasti oo niin helppoa muuttaa toiseen maahan ja opiskella vieraalla kielellä. Ilman motivaatiota ja intohimoa tätä ei varmaan jaksaiskaan. Mä kumminkin oon (lähes) jokapäivä kiitollinen siitä, että mä saan opiskella just tätä!

Agilityssä Uudenlaisia oivalluksia

Me ollaan täällä Tartossa ollessamme treenattu se pari kertaa viikossa agilityä. Mä oon tosi kiitollinen meidän treeniryhmästä, koska on ottaneet mut avoimesti mukaan ryhmään, kouluttaja puhuu sujuvasti englantia ja ryhmäläisetkin. Mä yritän sit parhaani mukaan välillä heittää jotain eestiksi ja saan usein naurut päälle – mut positiivisesti vaan ;D

Jaanika (kouluttaja) on saanut mua ajattelemaan agilityä hieman uudella näkökulmalla. Mä oon tähän asti vaan luullu, et Soolo nyt ei vaan irtoa ja sitä pitää saatella aika paljon joka esteelle – eli mulle tulee radalla vaan seuraava ajatus-flow päälle: juokse niin nopeasti kuin pääset jokaisen esteen luokse ja toivo, että se suorittaa ne, eikä ota kieltoja.
Oon kyllä aiemminkin tiedostanut, ettei oo ihan oikea ajatusmalli tehdä agilityä, mut sillä on päästy tähän asti. Mut ilmankos VÄHÄN TÖKKII.
Mut nyt! Keijo irtoo suht helposti (tai ainakin poimii esteet), miksei Soolokin? Jaanika on sanonut mulle ties kuinka monta kertaa, että hei älä juokse noin paljoa, vaan lähetä ja anna sen koiran tehdä tehtävänsä – se kyllä osaa.
Viime treeneissä oli hauskaa, kun Jaanika selvitti mulle mitä mä teen seuraavalla yrityksellä. Jupisen mielessäni, että ei kyllä tuu onnistumaan Soolon kanssa, ei varmasti. MUTTA! Oho, en voinu uskoa mun silmiä kun se koira vaan hakee esteitä ja menee itsenäisesti!! Siis niin magee fiilis ja mä vielä kehtasin olla luottamatta ohjeisiin – kannatti kuitenkin yrittää;)

Mukavuusalueilla ei kehity, mun pitää uskaltaa haastaa itseeni useammin. Karu fakta.

Mä oon myös tykännyt paljon enemmän tähän asti käyttää valsseja ja pelännyt persjättöjä, mutta vitsinvitsit nekin on alkaneet toimimaan meillä ja monessa paikkaa vielä paljon paremmin, kuin valssit:)

Keijon kanssa on aika helppoa ohjauksellisesti, mun pitää vaan muistaa tukea koiraa katseella kun se suorittaa hyppyjä. Vaikka mä ajattelenkin, että rimat on koiran tehtävä ja useinmiten koiran vika, jos ne tippuu, mutta kummasti tuo katsekontakti auttaa niiden ylhäällä pysymiseen.
Mun kädet on kuulemma edelleen aika propellit kohti taivasta ja mä koitan lähettää koiraa esteille näyttämällä kädellä monta kertaa ”menemenemenemeNYTMENE”( = ei muuten toimi!!), josta alan myös ehkä pikkuhiljaa päästä eroon..
Odotan jo kovasti, että pääsen kisaamaan Keijonkin kanssa. Kepit aika kesken, mutta eiköhän kesällä viimeistään;)


Kertauksena omia yleisiä mokia kentällä

– älä juokse jokaiselle esteelle, vaan lähetä ja juokse silloin, kun tarvitsee
rytmitys – auttaa koiraa hahmottamaan, milloin mennään kovaa ja milloin pyöritään pienemmällä akselilla
– omat kädet -> älä tyrkytä esteitä monta kertaa, vaan kerralla kunnolla, hallitse kädet paremmin, jotta et sekota koiraa suotta
tue koiraa katseella – jatka ohjaustasi ja pidä se päällä, vaikka liikutkin jo seuraavaa radan pistettä varten

Kaikki on siis vallan perusasioita, mutta miksi ne on mulle silti niin kovin hankalia vieläkin? Kuusi vuotta harrastettu, enkä vieläkään osaa – ehkä se on tän lajin suola! 😀

Throwbäkki Suolten vuosijuhlille


Ensimmäinen syyslukukausi eläinlääkiksessä selätetty!

Okrapokra, pakko myöntää, ettei aivan kokonaan, mutta lähes! Tammikuussa mulla on vielä tentittävänä anatomian ja biokemian loppukokeet, mutta nyt mä oon hetken NIIIN LOMALLA! Tänään sain viimeisen tentin tentittyä, joten päätin et nyt on pakko kirjoitella!

Instagrammia oon blogin sijaan ahkerammin päivitellyt. Elämä täällä on lähtenyt niin mukavasti käyntiin, että mieluummin oon viettänyt aikaani päivästä riippuen agilitykentällä, Königin parissa (anatomian raamattu), tai kuntosalilla. Oon ihan innoissaan, kun sali on muutaman minuutin kävelymatkan päässä, niin siellä käymisestä mulle on tullut ihan uus harrastus, jossa tulee käytyä kaverin kans viikon rankkuudesta riippuen 2-4 krt.


Meidän tavallinen lenkkimaasto!

Soolon kävin tänne hakemassa reilu kuukausi takaperin. Olin vähän jännittänyt, miten se sopeutuisi tänne – mutta kas kummaa, ei oo ollut yhtään mitään ongelmia. Korpilahdella ollessa se itkeskeli yksinollessaan jonkun verran, mutta täällä ei ole laisinkaan. Oonkin epäillyt, että ne meidän asuntosotkut silloin ei oo johtuneet meidän koirista, vaan naapurin räksystä joka haukkupäivät pitkät:)

Keijo sen sijaan on kehitellyt superkivan leikin varisten kanssa – niitä pitkään ja hiljaa katseella vaanien ja sen jälkeen täysiä kimppuun. No, tää käytösmalli siirtyi myös potkulautailijoihin ja pyöräilijöihin ja seuraavaksi uhriksi pelkään autoja. Ärh. Saatiin kasvattajalta kumminkin tosi hyviä neuvoja ja saadaan tää varmasti kuriin! Bortsut kuulemma tehneet usein samaa.

Käytin Keijon täällä lonkka- ja kyynärkuvissa, kun en Suomen maalle ole sitä kerennyt viemään kuviin. Lähetin kuvat Suomen Kennelliittoon lausuttavaksi ja palautuivat A/A ja 0/0. Näin paikallinen lääkärikin arvioi. Kävi vähän nolo moka itsellä, kun en tajunnut vaatia kokonaisia selkäkuvia (ei kuvata täällä yleensä), vaan ainoastaan lanne-osasta, joten eipä saatu niitä lausuttua. Joopajoo, minä mokomakin eläinlääkäriopiskelija ei tarkista edes noita. Mut ainakin lanneranka oli siisti! Ehkä joskus kuvaan sen uudelleen.




Tulokset DM-testin osalta olivat sellaiset, että Soolo on kantaja N/DM ja Keijo altis DM/DM, MRD osalta Soolo terve ja Keijo altis tässäkin. Keijo on myös CEA-kantaja.

Aiheesta toiseen – mulla on silmät auenneet aika paljon tämän vajaan puolenvuoden aikana. Mä oon niin etuoikeutettu, että mä saan opiskella sitä mun unelma-ammattiani. Mulla on asiat niin hyvin, että saan olla vaan kiitollinen tästä kaikesta mun elämässäni. Saan tehdä just sitä, mistä oon haaveillut ja unelmoinut koko elämäni. Multa ei oikeastaan puutu mitään, rahatkin on riittäneet – vaikka tiukalla opiskelijabudjetilla mennäänkin.
Mut silmät on auenneet muun muassa rahasta – täällä on niin paljon huonompi palkkataso, kuin Suomessa. Esimerkiksi kaupan tädit tienaavat noin 1,9e tunnilta (versus minä Suomessa kassalla n. 12e tunnilta). Ruoka täällä on huomattavasti edullisempaa, esim. fazerin juustosämpylät 0,60e – mut erityisesti kasvikset ja hedelmät (iso Ben&Jerry’s joka maanantai 3e <3), samoin kulkeminen (bussit 7e/kk) ja varmasti asuminenkin (Tarton keskustassa uudehko kaksio n. 300-400e, versus samankokoisen Jyväskylän keskustassa 800e), agilityvalmennus 2x vkossa 30e jne. Mut silti, vaatteet ym. kulutustavarat on samaa tasoa, kuin Suomessa. Jos mä olisin Virolainen, niin en välttis suostuisi noihin palkkoihin, tai vaatisin enemmän! Siihen tosin tarvittaisiin varmaan joku joukkovalitus! Mut siis summasummarum: kelatkaa suomalaiset, miten hyvin asiat on meillä! Järkytyn varmasti, kun marssin takaisin töihin ruokakauppaan Suomessa – herttileijaa miten kallista meillä on. Mut esim. nää ihmiset kelaa täällä usein, miten ne pärjää eläkkeellä, kun täällä eläke on noin kolmasosa suomalaisesta. Tai sit ihmiset tulee kadulla kerjäämään, ku ei löydy rahaa ruokaan tai sit kaivaa jostain roskiksista pulloja.






Opiskelu Tarton eläinlääkiksessä

Meillä on ollut koulua aika mukava määrä – välillä on ollut päiviä, kun stressikäyrät on tosi korkealla, mutta pääasiassa tää on aika mukavaa. Töitä täällä joutuu toki tekemään, mutta niitäkin on aika vapaan mielen mukaan saanut päättää, haluaako opiskella kotona vai koulussa yhdessä muiden kanssa.


Ompeluharjoituksia nallelle!

Meidän vuosikurssi on ihan huippuporukkaa ja meillä on äärettömän hyvä luokkahenki! Sä voit mennä jutteleen kelle vaan ja kaikki on kavereita. Ihan sairaan ihanaa ja parasta saada tämmöset toverit seuraavaks viideks vuodeks. Mä niin ootan, että pääsen tutustumaan kaikkiin vieläkin paremmin!!
Myös koiralenkkikavereita löytyy vaikka jokaiselle päivälle oma ja usein mennääänkin rankan koulupäivän jälkeen väsyttämään piskit porukalla:)


Loppusyksyn paras kaveri;) Nyt osaa vaikka unissaankin selittää, missä on musculus splenius, trapezius tai rhomboideus!

Syksyn mittaan ollaan opeteltu anatomiassa luusto, nivelet ja viimeisimpänä lihakset. Me ollaan opiskeltu näitä vähän tarkemmin, kuin Suomessa. Meidän on pitänyt opiskella luiden osia ja enemmän lihaksia, kuin suomalaisten.
Mä tein ensimmäisenä märkäpreparaateista lihakset (ensin scalpellin kanssa etsittiin niistä raadoista lihakset esille ja opeteltiin niistä tunnistamaan, mikä lihas on missäkin) ja sen jälkeen opeteltiin kuivatuista lehmän jaloista ja hevosesta lihasten insertiot ja origot, sekä lihaksen toimintaperiaatteet.

Tentit on tehty suullisesti opettajalle. Pääpiirteittäin se menee niin, että joko alat itse kertomaan, mitä on missäkin tai sit opettaja kyselee sulta mikä tää on, mitä se tekee ja miks se on tossa. Tosi kivoja tilanteita ja opettaja on tullut puolitiehen vastaankin, jos ei oo heti muistunut mieleen:)
Ensimmäinen suullinen tentti oli pahin (läpi silti!) ja kerran myös menin ihan paniikkiin koetilanteessa, enkä muistanut _mitään_! Noiden jälkeen vaan itkin stressin pois – en tiennyt ennen, että reagoin noin voimakkaasti stressaaviin tilanteisiin. Seuraavalla kerralla ei sit jännittänyt yhtään ja osasinkin hyvin!:) Musta tuntuu tällä hetkellä, että mä jopa tykkään tenttiä mieluummin suullisesti, kuin paperille:D Hassu juttu, kun tänne tullessa kammoksuin noita niin paljon! Mä oon aina ollut se tyttö, joka pelkää kuollakseen puheenpitämisiä ym esiintymistilanteita – siksi tää pelko. Mut mä oon niin monta kertaa voittanut itseni ja ollut niin ylpeä itsestäni noiden tilanteiden jälkeen.


Epätoivoisia yrityksiä ottaa mikroskoopin läpikuvia 😀

Seuraavaksi on luvassa tentti, joka kokoaa nämä kaikki opitut asiat yhteen. Se vähän jänskättää, mutta onneksi tässä on aikaa opiskellakin tammikuun aikana! Anatomia on ehdottomasti työllistänyt eniten tähän asti.
Anatomian lisäksi meillä on ollut monenmonia (ikuisia!:D) kemian labroja, joissa testaillaan ja tutkitaan mm. entsyymeitä, vitamiineja, proteiineja, rasvoja ym. Tosi mielenkiintoisia juttuja, vaikka välillä tuntuukin tosi kiireisiltä ja työntäyteisiltä päiviltä nuo labrapäivät.
Latina meni myös läpi, vaikka vähän turha kurssi olikin. Samoin eläinbilsa ja solubilsan sain hyväksyluettua aiemmista opinnoistani.


Agilitytreeneistä


Viimeksi kerroin, että käydään Suolten treeneissä, mutta aika pian alettiin käymään myös paikallisen koirakerhon Säteen treeneissä. Treenit on 2x viikossa ja oon tykännyt kovasti myös meidän kouluttajasta – fanittaa paljon Silvia Trkmania – joten juoksemista, rytmittämistä ja käännöksiä on opeteltu! Soolo pääsi myös vähän myöhemmin samaan ryhmään mukaan. Aluksi käytiin hienolla tekonurmikentällä, mut lumen ja pakkasten jälkeen käytiin hetken aikaa koulumme maneesissa ja sen jälkeen siirryttiin sisätiloihin treenaamaan, mis on kans ihan ok tilat!:)

Keijolle kepit alettiin rakentamaan uudestaan kujametodilla, enkä pistänyt hanttiin sen kaiken sähläyksen jälkeen. Ollaan saatu niistä vauhdikkaat ja kovaa mennään, saa nähdää, koska olisivat kisakunnossa. Ehkä kesällä viimeistään.

Myös keinusta Keijolle tulee tositosi siisti! Se juoksee keinun päähän ja menee maahan täysiä. Keijo on ihan liekeissä keinusta, haluais mennä sille kokoajan ja varastelee välillä sinne jos on tylsää – koska sieltä saa aina niin paljon nakkia. :’D

Hirveästi tekisi mieli kisaamaan – harmi, kun täällä ei kisoja ole juurikaan näin talviaikaan, mutta eiköhän me keväällä taas päästä!

Roomsaid Joulu Pühi kõigile!

Ihanaa joulunaikaa kaikille lukijoille! Me suunnataan lassieiden kanssa pian takaisin Suomeen hetkeksi, tammikuussa tuun tekemään muutamat tentit ja Tarton näyttelyyn poikien kanssa, mutta muuten nyt rauhoitutaan nauttimaan joulunajasta(: Kevätlukukausi alkaa kuitenkin vasta helmikuussa.

ps.. Hihi!

hetkesi käytä, maailmalle näytä

Mulla on treenimotivaatio nyt huipussaan, kun tiedän, että pian tähän kaikkeen tulee taukoa puolisen vuotta, ainakin jollain tasolla. Ollaan siis treenattu PALJON. Jonain päivinä olen hetken miettinyt, että jaksanko lähteä – mutta aina on kannattanut, sillä tästä kaikesta tulee vaan niin hyvä fiilis! Tässä takautuvasti edellisen treenit parin viikon takaa, pian taas ajantasalla.

Mulla on ihan vaan vähän ikävä näitä alkukesän aamuja, jolloin on sumuu takapellot täynnä ja niin nättiä! <3

Oon miettiny, miks välillä on paha olla? Vaadin itseltäni paljon, mutta samalla muut vaativat multa vielä enemmän. Tai oikeastaan – mä ainoastaan luulen niin. Oon tottunut olemaan se kiltti tyttö, joka koittaa hallita muidenkin mielentiloja olemalla harmiton. Jotenkin kuvittelen, että jos käyttäydyn tietyllä tapaa, musta tykätään.
Nyt elämässäni on sattunut pienen ajan sisällä niin paljon asioita, mitkä ovat vaikuttaneet muhun ihmisenä aika paljon. Avanneet silmät. Voi tätä riemua.
Töissäkin välillä iskee ajatus ”mun täytyy ehtiä tekeen vähän enemmän, jotta oon hyvä työntekijä” – ei tarvi, sun duunit riittää just noin, tekeminen ei lopu koskaan. Sama juttu opiskelussa.
Ei se mee niin. Ei mun tarvi. Mä saan olla mää, mulla on oma pää. Oon onnellinen nyt, enkä sitten joskus, kun oon saavuttanut kaiken. Ni.


Keijo-kulta täytti viime tiistaina 7KK!! Aika menee siivillä!

Viime viikon agilityt

Tällaista tehtiin torstain agin jatkoryhmässä, pätkiä Kekkulin kanssa. Kekulille nostin jo muutamaan aitaan riman, joka olikin yllättävä juttu – Keke nimittäin aluksi halusi juosta mieluummin ohi, kun mentiin täysiä. Täytyy alkaa ottaa sille jo rimoja välillä.
Hienosti koirapoika irtoaa putkiin ja takaaleikkauksetkin hyviä, kun oli palkkaaja edessäpäin. Tähän asti aina ollut apupalkkaaja ja se on hyvä, pentu ei kattele mua niin paljoa!

Kekkuli oli treenien ajan seinässä kiinni, eikä huutanut oikein nimeksikään! Pientä vinkumista oli kuulemma koittanut, mutta ei yhtään hullumpi ipana. <3 Häkkiä toki kannan mukana yleensä.

Hakutreenit sunnuntaina

Soolo oli aika huono. Ekalle ukolle se lähti hienosti, mutta koska se olikin vähän vaikeemmassa piilossa, tuli takaisin ja ei lähtenytkään enää. Pöh, mentiin lähes yhdessä koko matka sit ukolle, kun en halunnut niitä ääniapuja ottaa.
Toiselle ukolle ei sit lähtenyt myöskään hyvin, mutta löytyi lopulta. Mulla oli ideana, että se saa ite keksiä, että ettii sen ukon, enkä anna sille apuja (liikun ainoastaan eteenpäin askelia). Ei oikein toiminu.
Kolmas ukko tehtiin näiden jälkeen haamuna, jonka jälkeen koira pois hetkeksi ja sinne se lähtikin hienosti ja Kaitsun kanssa oli superia leikkiä, se osas haastaa Sooloo hyvin ja nyt oli koirapojalla superkivaa.

Alkeishakuryhmän treenit oli heti perään, joten jäätiin siihenkin Keken kanssa, vaikka olo oli kuin uitetulla koiralla. Onneksi jäin, Keijo oli ihan älyttömän hieno <3. Ensimmäinen haamuna, hyvin löyty. Kakru saa ruokaa, parasta. Toinen tehtiin hajunhakuna, vähän mulla on vielä opettelemista koiranlukemisessa, hajua se ei nimittäin varmaankaan ihan saanut (joutui etsimään hetken), mutta löysi siis kuitenkin hienosti!! Kolmannelle lähetin ilman apuja, lähtee hienosti ja etenee, etenee takarajalle asti etsien... on menossa jo toiselle puolelle, kunnes huudan takaisin. Uusi lähetys vähän eri kohdasta ja löytyy! Jee. Toi pentu on ihan älytön. Se on niin sinnikäs etsimisessään, ei luovuta, eikä kysele multa yhtään apuja, etsii vaan! Eihän se vielä oikein osaa nenäänsä käyttää, mutta siitä tulee niiiiiin hieno, kun saa treeniä lisää. Niin ylpee kakrusta.

Tottistelua Kana-areenalla lämpimässä

Tiistaina sain treenikaveriksi Anninan & Jeri -belgin. Jeri on yks niitä harvoja belgejä, joista tykkään ihan älyttömästi.

Keijo pääsi lähinnä leikkimään ja vähän tekemään seuraamista. Sain myös hyviä vinkkejä siihen, miten alan vaihtaa lelupalkkaan namista. Tähän asti oon vaan lähinnä imutellut, enkä oo nähnyt vaivaa päästä eteenpäin.
Haluan Kekkulille ajatuksen siitä, että se on menossa ennemminkin ylöspäin. Soolo ajattelee liikettä eteenpäin -> edistämisongelmat aina. Pentu oli hieno ja kiva, meillä oli kivaa!

Soololla seuraaminen ihan kivaa, seilaa toi paikka kyllä reippaasti, kun videolta katsoo. sai kehuja sähäkkyydestään. Täytyis vaan nähdä vähän vaivaa, niin tosta sais vielä hienomman.
Paikkamakuu ihan kökkö, äh. Ääntelyy, mutta sen siitä saa, kun ei treenaa iäisyyksiin. Ehkä meidän täytyy pikkuhiljaa palautua tältä tokomasennuskaudelta.

Ilmaisutreenit

Keskiviikkona lähdettiin extempore treenailemaan ilmaisua Janitan ja Kristan kanssa. Soololle haukkutreeni teki todella hyvää, sille haukku on liitetty vaan suoraan metsään. Oli myös huippua nähdä, miten rullailmaisun harjoituksia tehdään, kun tähän asti oon nähyt ainoastaan sellaisia koiria, jotka osaa jo kyseisen jutun.

Soololle tehtiin ekalla kiekalla metsän reunassa niin, että MM meni Soolon nähden piiloon. Haukku tulee hienosti samantien, kun koira on maalimiehen lähellä. Aluksi vaadittiin vaan muutama haukku, toisella kerralla vähän enemmän jne. Tehtiin näitä samanlaisia neljä.
Seuraavalla kierroksella mulla oli jo hieman ideaa treenissä – Soololta vaadittiin vajaa 20 haukkua ensimmäisellä ukolla – hyvin jaksaa, ei edes koittanut keskeyttää välillä. Hieman epäröin tätä, mutta turhaan – toi koirahan rakastaa omaa ääntään ja räksyttäminen on supersiistii !! Omistajasta ei taas niinkään – nimittäin yksi niistä harvoista asioista, joita muuttaisin tuossa koirassa, jos osaisin.
Toinen ukko tehtiin suht lähelle, koska tarkoitus oli lähinnä harjoitella hallintaa. Soolo menee ukon luo päksyttämään ja sen jälkeen pitäisi saada se sivulle. Tällä kertaa jouduin ensin käskeä sen istumaan ja sen jälkeen sivulle. Hieman hidasta, koira vähän pihalla, mitä nyt. Palkka.
Kolmas ukko samaan tapaan, nyt hallinta jo heti huomattavasti helpompaa. Näitä lisää! Soolo oli super ja tykkäs tästä ihan sairaasti.

Mietin, josko sille saisi tästä jutusta niin siistin jutun, että tätä kautta sille saisi myös lisää motivaatiota metsän etsimiseen? Sillä olisi selkeänä mielessä asia, mitä se on menossa tekemään (päksyttämään MM:lle), eikä koirapojan tarvis miettiä sitä yhtään. Toisaalta varmasti nuo haamulähdöt ym auttavat osaltaan siinä metsään lähtemisessä.

Keijoakin vähän haukutettiin. Hauku -käskyllä ei irronnut, eikä ääntä oikein helposti irronnut muutenkaan, mutta sitten keksin VÄYHHH RÄYH ja siitä se idea sitten lähti. Yksi haukku, palkka jne. Oon iloinen, että sille haukkuminen täytyy opettaa. Keijo on muutenkin monessa paikkaa paljon hiljaisempi.




oma blogi suurennuslasin alla

Sattumalta huomasin ohjauspaneelista, että pehko.netissä on jo lähes 500. postausta. Aiheesta koira. Aikamoista. Paljon on tullut jauhettua. Jotakin on tullut opittuakin matkanvarrella, ainakin niistä koirista. Ai niin, tää ei oo arvostelua. Pohdintaa lähinnä.

Mielenkiintoista olisi, kuinkahan monta tuntia on tullut vietettyä istuessa ja kirjoittaessa? Voisin varmasti olla jo melko hyvä koirankouluttaja, jos ne kaikki tunnit olisi käytetty niiden temppujen opettamiseen.
Bloginpito on vaan jotenkin kuulunut osana tähän harrastukseen – joskus aikoinaan on jopa ajatellut niin, että on ”pakko mennä treenaamaan/kuvaamaan/lenkille”, jotta on aiheita blogiin, vaikkei se oikeasti voi niin mennä. Tyhmä minä. On elettävä, jotta voi kirjoittaa.

Olen mietiskellyt bloggaamista viime aikoina. Ajatellut, miten voisin parantaa sivustoa ja tehdä siitä mielenkiintoisemman. Myönnän jopa googlettaneeni ohjeita blogin pitoon ja hakukoneoptimointiin. Esim. Bloggaus.fi:ssä on useita kivoja artikkeleita aiheesta.

Tekemällä oppii. Täytyy kirjoittaa paljon, jotta oppii kirjoittamaan. Jos sä haluut olla hyvä jossakin, sun täytyy tehdä sitä paljon. Sama, tuttu sääntö pätee tähänkin touhuun. Siis KIRJOITA, KIRJOITA! Kukaan ei oo seppå syntyessään.

Koirablogin kanssa pääsee tuskin koskaan sellaiseen päätähuimaavaan suosioon koskaan, vaikka koiratyttöilijöitä löytyykin paljon. Täytyisi erottua joukosta ja olla paras.

Miksi bloggaan itse?

Aluksi aloitin kotisivujen teon Kingin tultua taloon. Oma isukki opasti minulle kotisivujen tekoa ihan perus Wordin avulla. Sivuista tulikin aika tyylikkäät (:D) :

Välissä kokeilin Freewebsin ilmaisia kotisivutiloja, jonkun tekemää valmisulkoasua ja pian aloinkin opetella jo HTML:n ja CSS:n saloja, samalla leikkien photoshopilla ja muutamilla kuvilla. Kuulumisien kirjoittelu on ollut alusta asti mukana, mutta aktiivisemmin sitä rupesin tekemään vasta sen jälkeen, kun alettiin harrastella Kingin kanssa enemmän. Tämän blogin postaukset alkavat vuodesta 2007. Nykyään se on mun kotisivuharrastuksen keskeisin asia ja ulkoasujen teko on jäänyt vähemmälle.
Kirjoitustyyli on muuttunut hieman, mutta musta on ihanaa välillä lukea joitakin vanhojakin postauksia, esimerkiksi vuoden 2007 koiraleiristä Kingin kanssa, tai ensimmäisestä TOKO-kokeesta Soolon kanssa.

Blogi on väylä, jossa kerron mulle tärkeistä asioista. Asioita, joita kukaan ei jaksa kuunnella, mutta jotka haluan itse kuitenkin muistaa ne monen vuoden jälkeenkin. Kirjoitan itselleni. Nykyään pyrin kuitenkin miettimään enemmän, mitä te lukijat haluaisitte minun kirjoittavan?

Blogi on paikka, jossa saan ilmaista itseäni, unelmoida hetken olevani jonkin sortin taiteilija. Saan julkaista osan itsestäni, jäsennellä ajatuksiani. Joskus haaveilin jopa oman lifestyle -blogin perustamisesta, mutta nykyään olen aika onnellinen, etten lähtenyt sille tielle kovinkaan intohimoisesti – se tie olisi todennäköisesti päättynyt lyhyeen.

Kirjoittaminen helpottaa ajattelua. Helpottaa ymmärtämään itseään, sekä elämää.

Jonkin mahtihyvän seminaarin/koulutuksen jälkeen sormet sauhuavat päästä kertomaan kaikesta uudesta oppimastaan, ettei vaan unohda mitään!

Minkälaiset asiat kiinnostavat koirablogeissa?

Kyselen itseltäni jatkuvasti, millaiset jutut mua kiinnostavat blogeissa. Mikä saa mut jäämään lukemaan? Mikä on se juttu?

Mulle on tärkeää nykypäivänä se, että voin lukea monien koirakavereiden kuulumiset blogissa. Niiden puolituttujenkin.
Eniten mua varmaan kiinnostaa kisakuulumiset ja hienot kuvat, treeneistä harvemmin jaksan lukea kovin pitkään – ellen etsi tietoa, miten esim. juoksukontaktit opetetaan koiralle.
Se, että oon nähnyt ihmisen kerran tai kaksi joissakin kisoissa, saa mut kiinnostumaan blogista herkemmin. Vielä varmempi kiinnostus tulee, jos oon jutellut ja tutustunut edes hieman. Tällöin jaksan suuremmalla varmuudella lueskella blogia enemmänkin. Myös yhteinen rotu, harrastus etc. vetää puoleensa. Saa ns. kasvot teksteille.

Sorrun itsekin usein kirjoittelemaan treeneistä vähän turhan paljon. Mua ei kuitenkaan henkilökohtaisesti kovinkaan paljoa kiinnosta, onko murre tänään istunut heti ensimmäisellä käskyllä, vai vasta viidennellä. Mua kiinnostaa lähinnä se, miten sä sen teet. Miten sä saat koiras toimimaan täysillä? Millasilla jutuilla sä treenaat? Miten sä pääset sen koiran pään sisään?
Sellanen pohdinta.

Esimerkiksi Aktiivicollieiden sivuille sai ennen aina palamaan odotus uusista artikkeleista. Nykyään siellä harvemmin on pitkiä kertomuksia menneistä tapahtumista, mutta esim. koiran lihashuolto -luennon referaatti oli mielenkiintoista kamaa. Koin hyötyväni siitä.

Hyöty, se on aika iso juttu. Sain mielihyvää, koin oppivani uutta.

Nykyään mulle on myös tärkeää, miten bloggaaja ilmaisee itseään. Kertooko se asiat hauskasti ja tiiviisti, vai jaaritteleeko niin pitkästi, että puolet tekstistä on turhaa? Kertooko se avoimesti itsestään, koiristaan ja elämästään, vai verhoileeko asiat pinkkien silmälasien taakse? Myönnettäköön, teen sitä itsekin. Omat koirat on vaan parhaita, nyt ja aina. Ei sille kukaan mitään mahda.

Esimerkiksi Riemuidioottien blogia aloin seuraamaan kaverin vinkatessa hyvästä blogitekstistä, johon molemmat samaistuttiin aikalailla. Samat ajatukset pennun kasvatuksesta, ajankohtaista mulle. Sanat: ”pennun pitää tietää olevansa maailmanmestari, ennen kuin se on edes käynyt kentällä” iskivät niin lujaa, että tää on se juttu, mikä munkin päässä on, mutta jota en osaa itse näin hyvin pukea sanoiksi! Odotin innolla juttusarjan muita osia. Uskon, että aika moni on tekstin luettuaan samaa mieltä – muttei välttämättä ole hoksannut sitä.

Koiran mielentilan hallitseminen on miljoona kertaa vaikeampaa, kuin niiden temppujen opettaminen. Uskokaa pois. Mä haluan et koira tekee täysillä ja sillä on kokoajan asenne ”MITÄ SAAN TEHÄ NYT OUJEE TÄÄ ON SIISTIÄ SAAN JUOSTA TÄYSII SAAN SAAN SAAAN JOKO OON PARAS??!”

Summasummarum: HYÖTY, TIETO, SAMAT AJATUKSET & FILOSOFIA, HIENOT KUVAT, HYVÄ KIRJOITTAJA, YHTEISÖLLISYYS
Näistä on hyvä blogi tehty.

Blogin tulevaisuus ?

Pyrin kirjoittelemaan kuulumisia suunnilleen samaan tahtiin, ehkä jopa hieman enemmän. Haluan oppia kirjoittamaan, ilmaisemaan itseäni. Kehittyä. Toivon edelleen lukijoita ja kommentteja – ne on tärkeitä!

Keväällä todennäköisesti blogin pitäminen kuitenkin hieman hiljenee, koska yritän keskittyä opiskeluun ja hakuprosessiini täysillä ollessani Alkio-opistolla Korpilahdella.

Ihmisillä on kiire, ei malta pysähtyä lukemaan jotain semikivaa kirjoitusta, on oltava tarpeeksi kiinnostava.
Myöhemmin, kun mun taitotasoni koirien kera kehittyy, lupaan myös kirjoittaa noita (ainakin mua) kiinnostavia postauksia, joissa kerrotaan, miten joku juttu tehdään. Tähän asti oon tyytynyt pohtimaan ajatuksia omassa päässäni ja jäsentelemään ajatuksia blogissa.

Follow on Bloglovin

Instagram Vimeo Google+