agilityhaaveita ja virtsateitä anatomiassa

Anatoooooomia, mun suuri rakkaus. Or not.

Viha-rakkaussuhde ehkä kuvastaa parhaiten. Anatomia on meillä edelleen se aine, joka työllistää eniten, mutta on kuitenkin hurjan mielenkiintoista! Ruuansulatuselimistön jälkeen ollaan opiskeltu munuaisia ja niiden toimintaa, sekä siihen liittyen virtsarakot, johtimet ym. Näistä opetellaan kaikki osat, joista iso osa on onneksi jo hieman entuudestaan tuttujakin. Latina lisänä.
Munuaisten jälkeen luvassa on sukupuolielimet, jotka ovatkin jo viimeinen aihe tältä keväältä ja pääsemme valmistautumaan loppukokeisiin.

Kävin kokeilemassa biokemian lopputenttiä, mutta en valitettavasti päässyt läpi. Siitä huolimatta, vaikka koen, että mulla on kohtuullisen hyvät lähtökohdat kyseisen aineen opiskelulle, mulla on ollut hieman vaikeuksia sen kanssa. Mä kuitenkin koen, että tää on suurimmaksi osaksi mun laiskuutta. On niin paljon muutakin opiskeltavaa, että oon jättänyt sen jonkin verran vähemmälle. Biokemia loppuu kuitenkin tän kurssin jälkeen meiltä, joten sit voi huokaista helpotuksesta! Kemian ja bilsan opiskelusta ja hallitsemisesta lukiotasolla on kuitenkin hurjasti hyötyä myös täällä:)

Unelmien herättelemistä afrikkaluennolla

Suolet ry järjesti meille extraluentona Afrikka-aiheisen luennon. Mulla on pienestä tytöstä asti ollut sellainen hullu unelma, että pääsen joskus tekemään vapaaehtoistyötä esim. Intiassa tai jossakin muussa köyhässä maassa, sterilisoiden kissoja ym. Tää luento oli siis just mua varten! Olin ollut aamusta asti kokopäivän koulussa, ehdin käväistä anatomian pitkän labran jälkeen lenkittämässä koirat tunnin verran ja sit takaisin koululle.
Tämmösissä tilanteissa miettii, että oon kyllä valinnut alani oikein, koska vaikka väsymys painaa päälle, niin silti mielenkiinto voittaa ja mä haluan mennä vielä enemmän.

If your dreams don’t scare you they’re not big enough.

Kuultiin tarinoita Afrikan savanneilta. Esimerkiksi kuinka tyhmiä eläimiä kirahvit ovat – kiipeevät vuoren huipulle ja jäävät sinne kuolemaan nälkään. Sit niitä joudutaan pyydystämään helikopterien kanssa ja kuljettamaan vehreimmille laitumille. Kirahvien kuljettaminen on kuulemma melkein yhtä normia siellä, kuin hevostrailerit täällä Virossa. ;D Tarinat leijonista ja norsujen hammaslääkäreistä saivat mut innostumaan entistä enemmän!
Tää on niin siistiä! Tajusin, et mulla on mahdollisuus toteuttaa ihan mitä vaan hulluimpiakin unelmia, jos mä vaan teen töitä niiden eteen.
En haluu antaa väärää kuvaa kumminkaan, ei se oikeasti oo niin helppoa muuttaa toiseen maahan ja opiskella vieraalla kielellä. Ilman motivaatiota ja intohimoa tätä ei varmaan jaksaiskaan. Mä kumminkin oon (lähes) jokapäivä kiitollinen siitä, että mä saan opiskella just tätä!

Agilityssä Uudenlaisia oivalluksia

Me ollaan täällä Tartossa ollessamme treenattu se pari kertaa viikossa agilityä. Mä oon tosi kiitollinen meidän treeniryhmästä, koska on ottaneet mut avoimesti mukaan ryhmään, kouluttaja puhuu sujuvasti englantia ja ryhmäläisetkin. Mä yritän sit parhaani mukaan välillä heittää jotain eestiksi ja saan usein naurut päälle – mut positiivisesti vaan ;D

Jaanika (kouluttaja) on saanut mua ajattelemaan agilityä hieman uudella näkökulmalla. Mä oon tähän asti vaan luullu, et Soolo nyt ei vaan irtoa ja sitä pitää saatella aika paljon joka esteelle – eli mulle tulee radalla vaan seuraava ajatus-flow päälle: juokse niin nopeasti kuin pääset jokaisen esteen luokse ja toivo, että se suorittaa ne, eikä ota kieltoja.
Oon kyllä aiemminkin tiedostanut, ettei oo ihan oikea ajatusmalli tehdä agilityä, mut sillä on päästy tähän asti. Mut ilmankos VÄHÄN TÖKKII.
Mut nyt! Keijo irtoo suht helposti (tai ainakin poimii esteet), miksei Soolokin? Jaanika on sanonut mulle ties kuinka monta kertaa, että hei älä juokse noin paljoa, vaan lähetä ja anna sen koiran tehdä tehtävänsä – se kyllä osaa.
Viime treeneissä oli hauskaa, kun Jaanika selvitti mulle mitä mä teen seuraavalla yrityksellä. Jupisen mielessäni, että ei kyllä tuu onnistumaan Soolon kanssa, ei varmasti. MUTTA! Oho, en voinu uskoa mun silmiä kun se koira vaan hakee esteitä ja menee itsenäisesti!! Siis niin magee fiilis ja mä vielä kehtasin olla luottamatta ohjeisiin – kannatti kuitenkin yrittää;)

Mukavuusalueilla ei kehity, mun pitää uskaltaa haastaa itseeni useammin. Karu fakta.

Mä oon myös tykännyt paljon enemmän tähän asti käyttää valsseja ja pelännyt persjättöjä, mutta vitsinvitsit nekin on alkaneet toimimaan meillä ja monessa paikkaa vielä paljon paremmin, kuin valssit:)

Keijon kanssa on aika helppoa ohjauksellisesti, mun pitää vaan muistaa tukea koiraa katseella kun se suorittaa hyppyjä. Vaikka mä ajattelenkin, että rimat on koiran tehtävä ja useinmiten koiran vika, jos ne tippuu, mutta kummasti tuo katsekontakti auttaa niiden ylhäällä pysymiseen.
Mun kädet on kuulemma edelleen aika propellit kohti taivasta ja mä koitan lähettää koiraa esteille näyttämällä kädellä monta kertaa ”menemenemenemeNYTMENE”( = ei muuten toimi!!), josta alan myös ehkä pikkuhiljaa päästä eroon..
Odotan jo kovasti, että pääsen kisaamaan Keijonkin kanssa. Kepit aika kesken, mutta eiköhän kesällä viimeistään;)


Kertauksena omia yleisiä mokia kentällä

– älä juokse jokaiselle esteelle, vaan lähetä ja juokse silloin, kun tarvitsee
rytmitys – auttaa koiraa hahmottamaan, milloin mennään kovaa ja milloin pyöritään pienemmällä akselilla
– omat kädet -> älä tyrkytä esteitä monta kertaa, vaan kerralla kunnolla, hallitse kädet paremmin, jotta et sekota koiraa suotta
tue koiraa katseella – jatka ohjaustasi ja pidä se päällä, vaikka liikutkin jo seuraavaa radan pistettä varten

Kaikki on siis vallan perusasioita, mutta miksi ne on mulle silti niin kovin hankalia vieläkin? Kuusi vuotta harrastettu, enkä vieläkään osaa – ehkä se on tän lajin suola! 😀

Throwbäkki Suolten vuosijuhlille


Ensimmäinen syyslukukausi eläinlääkiksessä selätetty!

Okrapokra, pakko myöntää, ettei aivan kokonaan, mutta lähes! Tammikuussa mulla on vielä tentittävänä anatomian ja biokemian loppukokeet, mutta nyt mä oon hetken NIIIN LOMALLA! Tänään sain viimeisen tentin tentittyä, joten päätin et nyt on pakko kirjoitella!

Instagrammia oon blogin sijaan ahkerammin päivitellyt. Elämä täällä on lähtenyt niin mukavasti käyntiin, että mieluummin oon viettänyt aikaani päivästä riippuen agilitykentällä, Königin parissa (anatomian raamattu), tai kuntosalilla. Oon ihan innoissaan, kun sali on muutaman minuutin kävelymatkan päässä, niin siellä käymisestä mulle on tullut ihan uus harrastus, jossa tulee käytyä kaverin kans viikon rankkuudesta riippuen 2-4 krt.


Meidän tavallinen lenkkimaasto!

Soolon kävin tänne hakemassa reilu kuukausi takaperin. Olin vähän jännittänyt, miten se sopeutuisi tänne – mutta kas kummaa, ei oo ollut yhtään mitään ongelmia. Korpilahdella ollessa se itkeskeli yksinollessaan jonkun verran, mutta täällä ei ole laisinkaan. Oonkin epäillyt, että ne meidän asuntosotkut silloin ei oo johtuneet meidän koirista, vaan naapurin räksystä joka haukkupäivät pitkät:)

Keijo sen sijaan on kehitellyt superkivan leikin varisten kanssa – niitä pitkään ja hiljaa katseella vaanien ja sen jälkeen täysiä kimppuun. No, tää käytösmalli siirtyi myös potkulautailijoihin ja pyöräilijöihin ja seuraavaksi uhriksi pelkään autoja. Ärh. Saatiin kasvattajalta kumminkin tosi hyviä neuvoja ja saadaan tää varmasti kuriin! Bortsut kuulemma tehneet usein samaa.

Käytin Keijon täällä lonkka- ja kyynärkuvissa, kun en Suomen maalle ole sitä kerennyt viemään kuviin. Lähetin kuvat Suomen Kennelliittoon lausuttavaksi ja palautuivat A/A ja 0/0. Näin paikallinen lääkärikin arvioi. Kävi vähän nolo moka itsellä, kun en tajunnut vaatia kokonaisia selkäkuvia (ei kuvata täällä yleensä), vaan ainoastaan lanne-osasta, joten eipä saatu niitä lausuttua. Joopajoo, minä mokomakin eläinlääkäriopiskelija ei tarkista edes noita. Mut ainakin lanneranka oli siisti! Ehkä joskus kuvaan sen uudelleen.




Tulokset DM-testin osalta olivat sellaiset, että Soolo on kantaja N/DM ja Keijo altis DM/DM, MRD osalta Soolo terve ja Keijo altis tässäkin. Keijo on myös CEA-kantaja.

Aiheesta toiseen – mulla on silmät auenneet aika paljon tämän vajaan puolenvuoden aikana. Mä oon niin etuoikeutettu, että mä saan opiskella sitä mun unelma-ammattiani. Mulla on asiat niin hyvin, että saan olla vaan kiitollinen tästä kaikesta mun elämässäni. Saan tehdä just sitä, mistä oon haaveillut ja unelmoinut koko elämäni. Multa ei oikeastaan puutu mitään, rahatkin on riittäneet – vaikka tiukalla opiskelijabudjetilla mennäänkin.
Mut silmät on auenneet muun muassa rahasta – täällä on niin paljon huonompi palkkataso, kuin Suomessa. Esimerkiksi kaupan tädit tienaavat noin 1,9e tunnilta (versus minä Suomessa kassalla n. 12e tunnilta). Ruoka täällä on huomattavasti edullisempaa, esim. fazerin juustosämpylät 0,60e – mut erityisesti kasvikset ja hedelmät (iso Ben&Jerry’s joka maanantai 3e <3), samoin kulkeminen (bussit 7e/kk) ja varmasti asuminenkin (Tarton keskustassa uudehko kaksio n. 300-400e, versus samankokoisen Jyväskylän keskustassa 800e), agilityvalmennus 2x vkossa 30e jne. Mut silti, vaatteet ym. kulutustavarat on samaa tasoa, kuin Suomessa. Jos mä olisin Virolainen, niin en välttis suostuisi noihin palkkoihin, tai vaatisin enemmän! Siihen tosin tarvittaisiin varmaan joku joukkovalitus! Mut siis summasummarum: kelatkaa suomalaiset, miten hyvin asiat on meillä! Järkytyn varmasti, kun marssin takaisin töihin ruokakauppaan Suomessa – herttileijaa miten kallista meillä on. Mut esim. nää ihmiset kelaa täällä usein, miten ne pärjää eläkkeellä, kun täällä eläke on noin kolmasosa suomalaisesta. Tai sit ihmiset tulee kadulla kerjäämään, ku ei löydy rahaa ruokaan tai sit kaivaa jostain roskiksista pulloja.






Opiskelu Tarton eläinlääkiksessä

Meillä on ollut koulua aika mukava määrä – välillä on ollut päiviä, kun stressikäyrät on tosi korkealla, mutta pääasiassa tää on aika mukavaa. Töitä täällä joutuu toki tekemään, mutta niitäkin on aika vapaan mielen mukaan saanut päättää, haluaako opiskella kotona vai koulussa yhdessä muiden kanssa.


Ompeluharjoituksia nallelle!

Meidän vuosikurssi on ihan huippuporukkaa ja meillä on äärettömän hyvä luokkahenki! Sä voit mennä jutteleen kelle vaan ja kaikki on kavereita. Ihan sairaan ihanaa ja parasta saada tämmöset toverit seuraavaks viideks vuodeks. Mä niin ootan, että pääsen tutustumaan kaikkiin vieläkin paremmin!!
Myös koiralenkkikavereita löytyy vaikka jokaiselle päivälle oma ja usein mennääänkin rankan koulupäivän jälkeen väsyttämään piskit porukalla:)


Loppusyksyn paras kaveri;) Nyt osaa vaikka unissaankin selittää, missä on musculus splenius, trapezius tai rhomboideus!

Syksyn mittaan ollaan opeteltu anatomiassa luusto, nivelet ja viimeisimpänä lihakset. Me ollaan opiskeltu näitä vähän tarkemmin, kuin Suomessa. Meidän on pitänyt opiskella luiden osia ja enemmän lihaksia, kuin suomalaisten.
Mä tein ensimmäisenä märkäpreparaateista lihakset (ensin scalpellin kanssa etsittiin niistä raadoista lihakset esille ja opeteltiin niistä tunnistamaan, mikä lihas on missäkin) ja sen jälkeen opeteltiin kuivatuista lehmän jaloista ja hevosesta lihasten insertiot ja origot, sekä lihaksen toimintaperiaatteet.

Tentit on tehty suullisesti opettajalle. Pääpiirteittäin se menee niin, että joko alat itse kertomaan, mitä on missäkin tai sit opettaja kyselee sulta mikä tää on, mitä se tekee ja miks se on tossa. Tosi kivoja tilanteita ja opettaja on tullut puolitiehen vastaankin, jos ei oo heti muistunut mieleen:)
Ensimmäinen suullinen tentti oli pahin (läpi silti!) ja kerran myös menin ihan paniikkiin koetilanteessa, enkä muistanut _mitään_! Noiden jälkeen vaan itkin stressin pois – en tiennyt ennen, että reagoin noin voimakkaasti stressaaviin tilanteisiin. Seuraavalla kerralla ei sit jännittänyt yhtään ja osasinkin hyvin!:) Musta tuntuu tällä hetkellä, että mä jopa tykkään tenttiä mieluummin suullisesti, kuin paperille:D Hassu juttu, kun tänne tullessa kammoksuin noita niin paljon! Mä oon aina ollut se tyttö, joka pelkää kuollakseen puheenpitämisiä ym esiintymistilanteita – siksi tää pelko. Mut mä oon niin monta kertaa voittanut itseni ja ollut niin ylpeä itsestäni noiden tilanteiden jälkeen.


Epätoivoisia yrityksiä ottaa mikroskoopin läpikuvia 😀

Seuraavaksi on luvassa tentti, joka kokoaa nämä kaikki opitut asiat yhteen. Se vähän jänskättää, mutta onneksi tässä on aikaa opiskellakin tammikuun aikana! Anatomia on ehdottomasti työllistänyt eniten tähän asti.
Anatomian lisäksi meillä on ollut monenmonia (ikuisia!:D) kemian labroja, joissa testaillaan ja tutkitaan mm. entsyymeitä, vitamiineja, proteiineja, rasvoja ym. Tosi mielenkiintoisia juttuja, vaikka välillä tuntuukin tosi kiireisiltä ja työntäyteisiltä päiviltä nuo labrapäivät.
Latina meni myös läpi, vaikka vähän turha kurssi olikin. Samoin eläinbilsa ja solubilsan sain hyväksyluettua aiemmista opinnoistani.


Agilitytreeneistä


Viimeksi kerroin, että käydään Suolten treeneissä, mutta aika pian alettiin käymään myös paikallisen koirakerhon Säteen treeneissä. Treenit on 2x viikossa ja oon tykännyt kovasti myös meidän kouluttajasta – fanittaa paljon Silvia Trkmania – joten juoksemista, rytmittämistä ja käännöksiä on opeteltu! Soolo pääsi myös vähän myöhemmin samaan ryhmään mukaan. Aluksi käytiin hienolla tekonurmikentällä, mut lumen ja pakkasten jälkeen käytiin hetken aikaa koulumme maneesissa ja sen jälkeen siirryttiin sisätiloihin treenaamaan, mis on kans ihan ok tilat!:)

Keijolle kepit alettiin rakentamaan uudestaan kujametodilla, enkä pistänyt hanttiin sen kaiken sähläyksen jälkeen. Ollaan saatu niistä vauhdikkaat ja kovaa mennään, saa nähdää, koska olisivat kisakunnossa. Ehkä kesällä viimeistään.

Myös keinusta Keijolle tulee tositosi siisti! Se juoksee keinun päähän ja menee maahan täysiä. Keijo on ihan liekeissä keinusta, haluais mennä sille kokoajan ja varastelee välillä sinne jos on tylsää – koska sieltä saa aina niin paljon nakkia. :’D

Hirveästi tekisi mieli kisaamaan – harmi, kun täällä ei kisoja ole juurikaan näin talviaikaan, mutta eiköhän me keväällä taas päästä!

Roomsaid Joulu Pühi kõigile!

Ihanaa joulunaikaa kaikille lukijoille! Me suunnataan lassieiden kanssa pian takaisin Suomeen hetkeksi, tammikuussa tuun tekemään muutamat tentit ja Tarton näyttelyyn poikien kanssa, mutta muuten nyt rauhoitutaan nauttimaan joulunajasta(: Kevätlukukausi alkaa kuitenkin vasta helmikuussa.

ps.. Hihi!

hetkesi käytä, maailmalle näytä

Mulla on treenimotivaatio nyt huipussaan, kun tiedän, että pian tähän kaikkeen tulee taukoa puolisen vuotta, ainakin jollain tasolla. Ollaan siis treenattu PALJON. Jonain päivinä olen hetken miettinyt, että jaksanko lähteä – mutta aina on kannattanut, sillä tästä kaikesta tulee vaan niin hyvä fiilis! Tässä takautuvasti edellisen treenit parin viikon takaa, pian taas ajantasalla.

Mulla on ihan vaan vähän ikävä näitä alkukesän aamuja, jolloin on sumuu takapellot täynnä ja niin nättiä! <3

Oon miettiny, miks välillä on paha olla? Vaadin itseltäni paljon, mutta samalla muut vaativat multa vielä enemmän. Tai oikeastaan – mä ainoastaan luulen niin. Oon tottunut olemaan se kiltti tyttö, joka koittaa hallita muidenkin mielentiloja olemalla harmiton. Jotenkin kuvittelen, että jos käyttäydyn tietyllä tapaa, musta tykätään.
Nyt elämässäni on sattunut pienen ajan sisällä niin paljon asioita, mitkä ovat vaikuttaneet muhun ihmisenä aika paljon. Avanneet silmät. Voi tätä riemua.
Töissäkin välillä iskee ajatus ”mun täytyy ehtiä tekeen vähän enemmän, jotta oon hyvä työntekijä” – ei tarvi, sun duunit riittää just noin, tekeminen ei lopu koskaan. Sama juttu opiskelussa.
Ei se mee niin. Ei mun tarvi. Mä saan olla mää, mulla on oma pää. Oon onnellinen nyt, enkä sitten joskus, kun oon saavuttanut kaiken. Ni.


Keijo-kulta täytti viime tiistaina 7KK!! Aika menee siivillä!

Viime viikon agilityt

Tällaista tehtiin torstain agin jatkoryhmässä, pätkiä Kekkulin kanssa. Kekulille nostin jo muutamaan aitaan riman, joka olikin yllättävä juttu – Keke nimittäin aluksi halusi juosta mieluummin ohi, kun mentiin täysiä. Täytyy alkaa ottaa sille jo rimoja välillä.
Hienosti koirapoika irtoaa putkiin ja takaaleikkauksetkin hyviä, kun oli palkkaaja edessäpäin. Tähän asti aina ollut apupalkkaaja ja se on hyvä, pentu ei kattele mua niin paljoa!

Kekkuli oli treenien ajan seinässä kiinni, eikä huutanut oikein nimeksikään! Pientä vinkumista oli kuulemma koittanut, mutta ei yhtään hullumpi ipana. <3 Häkkiä toki kannan mukana yleensä.

Hakutreenit sunnuntaina

Soolo oli aika huono. Ekalle ukolle se lähti hienosti, mutta koska se olikin vähän vaikeemmassa piilossa, tuli takaisin ja ei lähtenytkään enää. Pöh, mentiin lähes yhdessä koko matka sit ukolle, kun en halunnut niitä ääniapuja ottaa.
Toiselle ukolle ei sit lähtenyt myöskään hyvin, mutta löytyi lopulta. Mulla oli ideana, että se saa ite keksiä, että ettii sen ukon, enkä anna sille apuja (liikun ainoastaan eteenpäin askelia). Ei oikein toiminu.
Kolmas ukko tehtiin näiden jälkeen haamuna, jonka jälkeen koira pois hetkeksi ja sinne se lähtikin hienosti ja Kaitsun kanssa oli superia leikkiä, se osas haastaa Sooloo hyvin ja nyt oli koirapojalla superkivaa.

Alkeishakuryhmän treenit oli heti perään, joten jäätiin siihenkin Keken kanssa, vaikka olo oli kuin uitetulla koiralla. Onneksi jäin, Keijo oli ihan älyttömän hieno <3. Ensimmäinen haamuna, hyvin löyty. Kakru saa ruokaa, parasta. Toinen tehtiin hajunhakuna, vähän mulla on vielä opettelemista koiranlukemisessa, hajua se ei nimittäin varmaankaan ihan saanut (joutui etsimään hetken), mutta löysi siis kuitenkin hienosti!! Kolmannelle lähetin ilman apuja, lähtee hienosti ja etenee, etenee takarajalle asti etsien... on menossa jo toiselle puolelle, kunnes huudan takaisin. Uusi lähetys vähän eri kohdasta ja löytyy! Jee. Toi pentu on ihan älytön. Se on niin sinnikäs etsimisessään, ei luovuta, eikä kysele multa yhtään apuja, etsii vaan! Eihän se vielä oikein osaa nenäänsä käyttää, mutta siitä tulee niiiiiin hieno, kun saa treeniä lisää. Niin ylpee kakrusta.

Tottistelua Kana-areenalla lämpimässä

Tiistaina sain treenikaveriksi Anninan & Jeri -belgin. Jeri on yks niitä harvoja belgejä, joista tykkään ihan älyttömästi.

Keijo pääsi lähinnä leikkimään ja vähän tekemään seuraamista. Sain myös hyviä vinkkejä siihen, miten alan vaihtaa lelupalkkaan namista. Tähän asti oon vaan lähinnä imutellut, enkä oo nähnyt vaivaa päästä eteenpäin.
Haluan Kekkulille ajatuksen siitä, että se on menossa ennemminkin ylöspäin. Soolo ajattelee liikettä eteenpäin -> edistämisongelmat aina. Pentu oli hieno ja kiva, meillä oli kivaa!

Soololla seuraaminen ihan kivaa, seilaa toi paikka kyllä reippaasti, kun videolta katsoo. sai kehuja sähäkkyydestään. Täytyis vaan nähdä vähän vaivaa, niin tosta sais vielä hienomman.
Paikkamakuu ihan kökkö, äh. Ääntelyy, mutta sen siitä saa, kun ei treenaa iäisyyksiin. Ehkä meidän täytyy pikkuhiljaa palautua tältä tokomasennuskaudelta.

Ilmaisutreenit

Keskiviikkona lähdettiin extempore treenailemaan ilmaisua Janitan ja Kristan kanssa. Soololle haukkutreeni teki todella hyvää, sille haukku on liitetty vaan suoraan metsään. Oli myös huippua nähdä, miten rullailmaisun harjoituksia tehdään, kun tähän asti oon nähyt ainoastaan sellaisia koiria, jotka osaa jo kyseisen jutun.

Soololle tehtiin ekalla kiekalla metsän reunassa niin, että MM meni Soolon nähden piiloon. Haukku tulee hienosti samantien, kun koira on maalimiehen lähellä. Aluksi vaadittiin vaan muutama haukku, toisella kerralla vähän enemmän jne. Tehtiin näitä samanlaisia neljä.
Seuraavalla kierroksella mulla oli jo hieman ideaa treenissä – Soololta vaadittiin vajaa 20 haukkua ensimmäisellä ukolla – hyvin jaksaa, ei edes koittanut keskeyttää välillä. Hieman epäröin tätä, mutta turhaan – toi koirahan rakastaa omaa ääntään ja räksyttäminen on supersiistii !! Omistajasta ei taas niinkään – nimittäin yksi niistä harvoista asioista, joita muuttaisin tuossa koirassa, jos osaisin.
Toinen ukko tehtiin suht lähelle, koska tarkoitus oli lähinnä harjoitella hallintaa. Soolo menee ukon luo päksyttämään ja sen jälkeen pitäisi saada se sivulle. Tällä kertaa jouduin ensin käskeä sen istumaan ja sen jälkeen sivulle. Hieman hidasta, koira vähän pihalla, mitä nyt. Palkka.
Kolmas ukko samaan tapaan, nyt hallinta jo heti huomattavasti helpompaa. Näitä lisää! Soolo oli super ja tykkäs tästä ihan sairaasti.

Mietin, josko sille saisi tästä jutusta niin siistin jutun, että tätä kautta sille saisi myös lisää motivaatiota metsän etsimiseen? Sillä olisi selkeänä mielessä asia, mitä se on menossa tekemään (päksyttämään MM:lle), eikä koirapojan tarvis miettiä sitä yhtään. Toisaalta varmasti nuo haamulähdöt ym auttavat osaltaan siinä metsään lähtemisessä.

Keijoakin vähän haukutettiin. Hauku -käskyllä ei irronnut, eikä ääntä oikein helposti irronnut muutenkaan, mutta sitten keksin VÄYHHH RÄYH ja siitä se idea sitten lähti. Yksi haukku, palkka jne. Oon iloinen, että sille haukkuminen täytyy opettaa. Keijo on muutenkin monessa paikkaa paljon hiljaisempi.




oma blogi suurennuslasin alla

Sattumalta huomasin ohjauspaneelista, että pehko.netissä on jo lähes 500. postausta. Aiheesta koira. Aikamoista. Paljon on tullut jauhettua. Jotakin on tullut opittuakin matkanvarrella, ainakin niistä koirista. Ai niin, tää ei oo arvostelua. Pohdintaa lähinnä.

Mielenkiintoista olisi, kuinkahan monta tuntia on tullut vietettyä istuessa ja kirjoittaessa? Voisin varmasti olla jo melko hyvä koirankouluttaja, jos ne kaikki tunnit olisi käytetty niiden temppujen opettamiseen.
Bloginpito on vaan jotenkin kuulunut osana tähän harrastukseen – joskus aikoinaan on jopa ajatellut niin, että on ”pakko mennä treenaamaan/kuvaamaan/lenkille”, jotta on aiheita blogiin, vaikkei se oikeasti voi niin mennä. Tyhmä minä. On elettävä, jotta voi kirjoittaa.

Olen mietiskellyt bloggaamista viime aikoina. Ajatellut, miten voisin parantaa sivustoa ja tehdä siitä mielenkiintoisemman. Myönnän jopa googlettaneeni ohjeita blogin pitoon ja hakukoneoptimointiin. Esim. Bloggaus.fi:ssä on useita kivoja artikkeleita aiheesta.

Tekemällä oppii. Täytyy kirjoittaa paljon, jotta oppii kirjoittamaan. Jos sä haluut olla hyvä jossakin, sun täytyy tehdä sitä paljon. Sama, tuttu sääntö pätee tähänkin touhuun. Siis KIRJOITA, KIRJOITA! Kukaan ei oo seppå syntyessään.

Koirablogin kanssa pääsee tuskin koskaan sellaiseen päätähuimaavaan suosioon koskaan, vaikka koiratyttöilijöitä löytyykin paljon. Täytyisi erottua joukosta ja olla paras.

Miksi bloggaan itse?

Aluksi aloitin kotisivujen teon Kingin tultua taloon. Oma isukki opasti minulle kotisivujen tekoa ihan perus Wordin avulla. Sivuista tulikin aika tyylikkäät (:D) :

Välissä kokeilin Freewebsin ilmaisia kotisivutiloja, jonkun tekemää valmisulkoasua ja pian aloinkin opetella jo HTML:n ja CSS:n saloja, samalla leikkien photoshopilla ja muutamilla kuvilla. Kuulumisien kirjoittelu on ollut alusta asti mukana, mutta aktiivisemmin sitä rupesin tekemään vasta sen jälkeen, kun alettiin harrastella Kingin kanssa enemmän. Tämän blogin postaukset alkavat vuodesta 2007. Nykyään se on mun kotisivuharrastuksen keskeisin asia ja ulkoasujen teko on jäänyt vähemmälle.
Kirjoitustyyli on muuttunut hieman, mutta musta on ihanaa välillä lukea joitakin vanhojakin postauksia, esimerkiksi vuoden 2007 koiraleiristä Kingin kanssa, tai ensimmäisestä TOKO-kokeesta Soolon kanssa.

Blogi on väylä, jossa kerron mulle tärkeistä asioista. Asioita, joita kukaan ei jaksa kuunnella, mutta jotka haluan itse kuitenkin muistaa ne monen vuoden jälkeenkin. Kirjoitan itselleni. Nykyään pyrin kuitenkin miettimään enemmän, mitä te lukijat haluaisitte minun kirjoittavan?

Blogi on paikka, jossa saan ilmaista itseäni, unelmoida hetken olevani jonkin sortin taiteilija. Saan julkaista osan itsestäni, jäsennellä ajatuksiani. Joskus haaveilin jopa oman lifestyle -blogin perustamisesta, mutta nykyään olen aika onnellinen, etten lähtenyt sille tielle kovinkaan intohimoisesti – se tie olisi todennäköisesti päättynyt lyhyeen.

Kirjoittaminen helpottaa ajattelua. Helpottaa ymmärtämään itseään, sekä elämää.

Jonkin mahtihyvän seminaarin/koulutuksen jälkeen sormet sauhuavat päästä kertomaan kaikesta uudesta oppimastaan, ettei vaan unohda mitään!

Minkälaiset asiat kiinnostavat koirablogeissa?

Kyselen itseltäni jatkuvasti, millaiset jutut mua kiinnostavat blogeissa. Mikä saa mut jäämään lukemaan? Mikä on se juttu?

Mulle on tärkeää nykypäivänä se, että voin lukea monien koirakavereiden kuulumiset blogissa. Niiden puolituttujenkin.
Eniten mua varmaan kiinnostaa kisakuulumiset ja hienot kuvat, treeneistä harvemmin jaksan lukea kovin pitkään – ellen etsi tietoa, miten esim. juoksukontaktit opetetaan koiralle.
Se, että oon nähnyt ihmisen kerran tai kaksi joissakin kisoissa, saa mut kiinnostumaan blogista herkemmin. Vielä varmempi kiinnostus tulee, jos oon jutellut ja tutustunut edes hieman. Tällöin jaksan suuremmalla varmuudella lueskella blogia enemmänkin. Myös yhteinen rotu, harrastus etc. vetää puoleensa. Saa ns. kasvot teksteille.

Sorrun itsekin usein kirjoittelemaan treeneistä vähän turhan paljon. Mua ei kuitenkaan henkilökohtaisesti kovinkaan paljoa kiinnosta, onko murre tänään istunut heti ensimmäisellä käskyllä, vai vasta viidennellä. Mua kiinnostaa lähinnä se, miten sä sen teet. Miten sä saat koiras toimimaan täysillä? Millasilla jutuilla sä treenaat? Miten sä pääset sen koiran pään sisään?
Sellanen pohdinta.

Esimerkiksi Aktiivicollieiden sivuille sai ennen aina palamaan odotus uusista artikkeleista. Nykyään siellä harvemmin on pitkiä kertomuksia menneistä tapahtumista, mutta esim. koiran lihashuolto -luennon referaatti oli mielenkiintoista kamaa. Koin hyötyväni siitä.

Hyöty, se on aika iso juttu. Sain mielihyvää, koin oppivani uutta.

Nykyään mulle on myös tärkeää, miten bloggaaja ilmaisee itseään. Kertooko se asiat hauskasti ja tiiviisti, vai jaaritteleeko niin pitkästi, että puolet tekstistä on turhaa? Kertooko se avoimesti itsestään, koiristaan ja elämästään, vai verhoileeko asiat pinkkien silmälasien taakse? Myönnettäköön, teen sitä itsekin. Omat koirat on vaan parhaita, nyt ja aina. Ei sille kukaan mitään mahda.

Esimerkiksi Riemuidioottien blogia aloin seuraamaan kaverin vinkatessa hyvästä blogitekstistä, johon molemmat samaistuttiin aikalailla. Samat ajatukset pennun kasvatuksesta, ajankohtaista mulle. Sanat: ”pennun pitää tietää olevansa maailmanmestari, ennen kuin se on edes käynyt kentällä” iskivät niin lujaa, että tää on se juttu, mikä munkin päässä on, mutta jota en osaa itse näin hyvin pukea sanoiksi! Odotin innolla juttusarjan muita osia. Uskon, että aika moni on tekstin luettuaan samaa mieltä – muttei välttämättä ole hoksannut sitä.

Koiran mielentilan hallitseminen on miljoona kertaa vaikeampaa, kuin niiden temppujen opettaminen. Uskokaa pois. Mä haluan et koira tekee täysillä ja sillä on kokoajan asenne ”MITÄ SAAN TEHÄ NYT OUJEE TÄÄ ON SIISTIÄ SAAN JUOSTA TÄYSII SAAN SAAN SAAAN JOKO OON PARAS??!”

Summasummarum: HYÖTY, TIETO, SAMAT AJATUKSET & FILOSOFIA, HIENOT KUVAT, HYVÄ KIRJOITTAJA, YHTEISÖLLISYYS
Näistä on hyvä blogi tehty.

Blogin tulevaisuus ?

Pyrin kirjoittelemaan kuulumisia suunnilleen samaan tahtiin, ehkä jopa hieman enemmän. Haluan oppia kirjoittamaan, ilmaisemaan itseäni. Kehittyä. Toivon edelleen lukijoita ja kommentteja – ne on tärkeitä!

Keväällä todennäköisesti blogin pitäminen kuitenkin hieman hiljenee, koska yritän keskittyä opiskeluun ja hakuprosessiini täysillä ollessani Alkio-opistolla Korpilahdella.

Ihmisillä on kiire, ei malta pysähtyä lukemaan jotain semikivaa kirjoitusta, on oltava tarpeeksi kiinnostava.
Myöhemmin, kun mun taitotasoni koirien kera kehittyy, lupaan myös kirjoittaa noita (ainakin mua) kiinnostavia postauksia, joissa kerrotaan, miten joku juttu tehdään. Tähän asti oon tyytynyt pohtimaan ajatuksia omassa päässäni ja jäsentelemään ajatuksia blogissa.

Follow on Bloglovin

Instagram Vimeo Google+

koirien ruokintamietintöjä

Soolo söi pennusta asti Happy Dog -koirannappulaa, hyvästä kokemuksesta johtuen samat pöperöt on menossa myös Keijolle. Soolo on kyllä välillä joutunut syömään jonkin verran ohella myös esim. Jahti&Vahtia, sekä HauHauta. Kingi söi niitä aikanaan ja välillä HappyDogit oli loppu, kun mamma ei muista aina tilailla niitä. Soolo syö Supreme -sarjan medium koiranruokaa, pentu taasen vielä hetken aikaa Supremen medium puppya, jonka jälkeen siirrytään junioriin.

Olen kokenut ruuan hyväksi, koska koirien mahat toimivat hyvin, turkit&iho pysyy kunnossa ja koira tuntuu hyödyntävän ison osan ruuasta. Paskaa ei tule lähellekkään niin paljoa, kuin noissa muissa mainitsemissani merkeissä (puhumattakaan jostain muista markettiruuista).
Kingi puolestaan aloitti elämänsä Serti -koiranruualla, siitä vaihdettiin Friskiesiin ym ja ihan kelpokoira siitä tuli, tervekin vielä. Enää en kuitenkaan syöttäisi noita ruokia.

Tilailen koirien ruuat yleensä Zooplussalta, koska se on tällä hetkellä helpoin tapa. Jälleenmyjiä ei ole lähellä ja tuolta saan tuotteet yleensä ilman postikuluja, suunnilleen samaan hintaan. Usein mulla on käynyt jopa niin hyvä tuuri, että postilla on töissä naapurini ja saan tuotteet kotiovelle asti! Mahdollisuuksien mukaan oon myös ostanut kasvattajalta, mutta sitä nyt ei kuitenkaan ihan niin usein välttämättä nähdä!

Kuivamuonan ohella olen pyrkinyt syöttämään koirille kaikenlaista ohessa.
Nappuloiden sekaan annan usein piimää, jauhelihaa, Much-lihapötkylöitä, ihmisten ruuantähteet…
Syötän myös Nutrolin -ravintoöljyjä koirille. Soololle olen syöttänyt senioria ja sportti -öljyjä. Sporttiöljy alkoi vähän tulla läpi, jos sitä antoi pidemmän aikaa reilummalla kädellä, joten tuo seniori tulee varmasti jatkossa olemaan se meidän juttu. Tätä vähän ounastelinkin, mutta kokeilin kuitenkin, kun kaupassa ei ollut senioria saatavilla ostohetkellä.
Keijo saa tietenkin pentuöljyä ruuan seassa. Oon ollut tyytyväinen muutoksiin koirien turkissa ja palautumisessa öljyn syöttämisen myötä, joten näitä aion syöttää myös jatkossakin, lähinnä kuuriluontoisesti.


Tässä meidän normipöperöt!

Rustoluita/hirvenluita etc. ne saavat yleensä vähintään kerran viikossa, välillä useamminkin. Luita annettaessa täytyy vaan aina muistaa se, että ne sulavat sen verran hitaammin, kuin nappulat, että antaa nappulat ensin/pitää tarpeeksi väliä ruokintojen välillä. Luita pyrin vaihtelemaan myös, välillä saavat kanan kauloja/kalkkunaa ym.


Kekkuli yrittää kerjätä lupaa mennä ruokakupille syömään!

Ennen treenejä?

Ruokinta koirien treenien läheisyydessä ei juurikaan vaihtele siitä normaalista. Ainoastaan silloin, jos ollaan menossa tekemään jälkeä, jätän jonkun ruuan välistä/sen ruuan saa sieltä jäljeltä.

Varsinkin kesäisin kuitenkin syötän Soololle nappulat runsaan veden kanssa, etenkin ennen treenejä koetan nesteyttää koiraa tällä tavalla jo etukäteen. Treenien jälkeen annan mm. piimää tehostamaan palautusta.

En ole liiemmin ollut innostunut markkinoilla olevista palautusjuomista. Yhden kerran sain agikisoista sellaisen palkinnoksi, mutta Soolle se ei kelvannut oikein kunnolla – tästä syystä jäi vähän huono maku noista. Veteen sekoitettuna meni kyllä ok, mutta eipä se autuaaksi tehnyt. Vähän hifistelyä ehkä mun mielestä tällaisella harrastelutasolla, mutta eipä tuolla ole niitä jumejakaan juuri ollut. Mua kuitenkin kiinnostaa hirveästi oppia näistä koiran ruokinta-asioista lisää ja tykkäänkin usein ajan antaessa myöten lukea mm. Katiskan artikkeleja, joista löydänkin usein paljon tietoa!

Barffaus?

Olen miettinyt hirveän monta kertaa, josko uskaltaisin alkaa barffaamaan koirien kanssa, koska niille maistuvat niin paljon paremmin nuo ruuat! Tällä hetkellä kuitenkin koen, että oma tietotaito koiran ruokinnasta ei ole tarpeeksi vankka, jotta siihen uskaltaisin lähteä. Tyydyn siis näihin ruokinta kokeiluihin ja siihen, että koirani saavat silloin tällöin jotain erikoisempaa ruokaa, kuin nappulaa.


Barffaaminen tuntuu muutenkin olevan tällä hetkellä aika muodissa koirafoorumeilla ja ”ainoa oikea koiran ruokintatapa, joka tuo pelastuksen kaikkien koirien ruokintaongelmiin”. En väitä, etteikö väitteessä olisi perääkin ja hyvä, jos useimmille toimii!
Ehkä tämän päähänmieltymän vuoksi minäkin mietin barffaamista, vaikka tosiasiassa olen niin laiska ruokkimaan koiriani, että mun taitaa olla kuitenkin pakko jättää se myöhemmäksi.
Täytyy nimittäin myöntää, että välillä vain unohdan ruokkia koirani. Onneksi on kanssaeläjiä, jotka muistuttelevat asiasta, jos koirat eivät muistuta. Eivätpähän pääse ainakaan nääntymään nälkään!

Miksi Keijo tuli meille? Rotuvalinta ja sen vaikeus.

Lupasin aikaisemmin kertoa hieman Keijon kotiuttamisen taustoista. Ajattelin myös hieman avata ajatuksiani meidän koiran hankinnasta ja elämästä collieiden kanssa. Ei ole syytä kaunistella asioita, eikä myöskään hypettää taivaisiin omia koiria, vaikka usein mieli tekisisikin sen mielellään! Jonkin aikaa aihetta mutustelleena vihdoin kerron jotakin.


Soolon sisko Elora, joka asuu Italiassa.

Miksi collie? Haluan edelleen collienpennun itselleni, miksi?

Kokemukseni harrastamisesta collien kanssa ovat melko rajoittuneita. Mulla ei ole kauheasti kokemusta koiraharrastuksista ylipäätään, ei mitään mahtavia tuloksiakaan, mutta silti koen mulla olevan jotakin sanottavaa. Ainakin voin kertoa siitä, millaista on ollut elää kahden aivan erilaisen koiran (collien) kanssa arkea ja harrastuksia. Useita collieita olen kuitenkin nähnyt monissa eri tapahtumissa.

Olen parikympppinen koiraharrastaja, jolla on ollut tähän asti kolme omaa koiraa. Ensimmäisen koirani sain kymmenvuotiaana: koiran hankintaa ei juurikaan suunniteltu, vaan otettiin se, joka oli lähellä ja helppo saada, kunhan saatiin vaan nopeasti kiva kotikoira! Vanhemmilla oli myös ollut collie, kun olin noin vuoden vanha. Collie iski edelleen. Nämä kriteerit täytettiin, ei vaadittu enempää.

Vuosien vieriessä erilaiset koiraharrastusmuodot alkoivat kiinnostaa. Kingin ottamista en ole katunut päivääkään, koska se opetti mulle niin mielettömän paljon.
Esimerkiksi jotakin siitä, millaisia ominaisuuksia collieilla ei tule olla – esim. alusta-arkuus, ääniherkkyys, hermojen prakaaminen. Siinä oli paljon hyviä asioita. Se opetti isoja asioita. Se opetti myös rakastamaan tätä rotua.
Mulla oli Kingin kanssa meidän omat jutut, tunnettiin toisemme läpikotaisin ja halusin yrittää tehdä sen kanssa kaikkea! Välillä vaadin liikaa meiltä molemmilta, jonka vuoksi petyin usein. Kaikesta huolimatta se oli onnellisimmillaan silloin, kun sai tehdä mun kanssa yhdessä. Kuinka kaipaankaan tuota koiraherraa!

Usein collien sanotaan olevan herkkis, hermoheikko, paukkuherkkä, arka, moottoriton… Lista on pitkä! Näitä kyllä löytyy collieista, olihan Kingikin lähes kaikkia noita. En tiedä, kuinka suuri osuus collieista on tällaisia. Valitettavan moni. Harrastuskentiltäkin näkyy jokunen ohjaajaa, jotka yrittävät harrastaa tällaisten koirien kanssa. Niistä puuttuu se jokin. Muutaman vuoden takainen artikkeli ”Oikeista collieista” kuvaa myös ajatuksiani aika hyvin!

Sooloa ottaessani halusin löytää kasvattajan ja pennun, jonka kanssa pystyisi kunnolla harrastamaan. Löysin Tiinan, löysin myös muutamia muita kasvattajia. Näin useamman kasvattajan koiria ja tutustuin, halusin löytää ja olla varma! Ei kelvannut vaihtoehto ”ihan kiva”.
Kuulin useammalta tutultani rotua miettiessäni, että ”Et kai sä nyt toista collieta ota?! Mieti nyt jotain muutakin! Et sä saa kivaa koiraa sieltä.”
Pohjatyö kannatti, sillä nykyään en törmää tähän niin paljoa. Soolo on yllättänyt monet olemuksellaan, että colliestakin löytyy poweria ja virtaa tekemiseen!


Keijon iskä Kelmi.

Mielestäni nämä colliet ovat vielä turhan harvassa, mutta onneksi kasvattajat ovat alkaneet kiinnittää collieiden luonneominaisuuksiin entistä enemmän huomiota. Koen collieilla olevan aika paljon puutteita joissakin luonneominaisuuksissa, mutta niiden joukosta löytyy myös todella paljon kivoja koiria, joista löytyy potkua moneen harrastukseen. Ne on niitä timantteja.

On onni omistaa koira, jonka kanssa arki sujuu aikalailla ongelmitta ja jonka kanssa voi lähteä lähes minne vaan.

Haluan näyttää: kyllä, collietkin pystyvät. Meillä on paljon omia ongelmiamme, jotka suurimmaksi osaksi johtuvat minusta itsestäni. Niitä on kumminkin aivan varmasti joikaisella koiranomistajalla. Olen vahvistanut vääriä asioita, enkä ole osannut puuttua epätoivottuun käytökseen.
Meillä ei ole vielä mitään huikean korkealla olevia tavoitteita – ohjaajan taidon puutteista johtuen, mutta ehkä vielä joku päivä.. Tällä hetkellä tehdään omalla tasollamme ja ollaan huikean tyytyväisiä siihen!

Ja ei, Soolokaan ei varmasti ole täydellinen luonteeltaan, mutta se on melko lähellä sitä, mitä itse toivon koiraltani. Toki ajatukseni tämänkin suhteen varmasti muovautuvat sitä mukaan, kun opin asioista enemmän.
Tottakai silläkin on joitakin ominaisuuksia, joista en tykkää, mutta varmasti suurin osa niistä johtuu siitä, että en ole niitä osannut kouluttaa ja opettaa oikealla tavalla.
Soolo on kuitenkin koira, josta voisin ottaa itselleni pennun hetkeäkään miettimättä – mikäli narttu olisi kiva. Se on ollut mulle täys kymppi!

Ensimmäinen koirani meni usein lukkoon siitä, että sitä kielsi; Soolon se saa vain yrittämään lisää: kyllä mä mamma oikeesti osaan, anna mä näytän sulle miten taitava olen! Kolikon kääntöpuoli on se, että tuo otus keksii vähän turhankin usein omia juttujaan.

Tulevaisuuden haaveitakin on. Olen miettinyt australianpaimenkoiraa, holskua, bordercollieta, tervua, välillä pyrtsiäkin. Ja mudia. Olen kysellyt joiltakin harrastajilta kokemuksia näistä, kysellyt, mistä löytyisi kivoja koiria ja koittanut laajentaa vähän näkökulmaani tähän touhuun. Kaikestä tästä pohdinnata huolimatta päädyin jälleen collieen – tuntui niin hirvittävän työläältä alkaa tehdä samaa pohjatyötä uudelleen, jotta saisin edes lähellekkään sellaisen piskin, jonka haluaisin. Taisi se collie kuitenkin olla se mun juttu.

Välillä mietin, saisinko aivan erilaisen touchin kouluttamiseen, jos kokeilisin juurikin esim. bordercollieta/belgianpaimenkoiraa. Oppisinko jotakin aivan uutta koiran käyttäytymisestä, tai siitä, mitä collieiden luonteesta tai rakenteesta puuttuu? En tiedä, jääköön arvoitukseksi, toistaiseksi. Uskoisin, että osaisin tuollaisen koiran omistamisen jälkeen katsoa omaa koiraani paljon kriittisemmin. Oppiiko tätä taitoa, kun kouluttaa erilaisia koiria? Haluan kehittää itseäni ja koirasilmääni kouluttamalla myös muita.

Colliella ei ole mulle ihanteellisin turkki – vaikka se on oikeasti tosi helppo, ainakin Soololla (harjaan maksimissaan kerran kuussa, jos sitäkään, eikä se ole takussa siltikään..). Jostakin syystä vain tykkäisin, että se olisi liioittelumattomampi, niukempi ym – niinkuin entisajan collieilla, joita näkee edelleen joissakin harvoissa kuvissa. Naurakaa mulle – Soolostakin sanotaan aina näyttelyissä, että sillä ei ole tukkaa tai se ei ole turkissaan!

Kaiken tämän pähkäilyn jälkeen kyselin jälleen Tiinalta lopulta pennuista ja tosi mielellään kuulemma tänne pentu tulisi, mikäli sopiva syntyisi :–) Oli ihanaa saada heti pentujen synnyttyä viestiä – täällä olisi yksi Pate-poju, joka mielellään muuttaisi teille!

Odottelu alkoi. Mietin edelleen, olisiko tää ihan varmasti mun pentu. Sooloa odottaessa mä koin tunnemaailmassa ihan tosi äfäärejä fiiliksiä – mä olin niiiiiin varma, mä tiesin, että tää on super ja siisti.
Oon tullut siihen päätökseen, että ehkä oon vaan turtunut, aikuistunut ja tylsistynyt?

Mun ei pitänyt ottaa pentua vielä muutamaan vuoteen, mutta jonkin aikaa Kingin poismenon jälkeen ajatus alkoi kyteä. Soolo kaipasi kaveria, piristysruisketta. Mäkin kaipasin. Kingiä nyt ei kukaan voi millään keinolla paikata, mutta jonkun kolon Keijo-koheli tuli täyttämään meidän perheeseen.
Siitä huolimatta, että pennunottoa ei mietitty tällä kertaa hirvittävän pitkiä aikoja, ei tää ollut mitenkään harkitsematonta. Tunsin emän hyvin, pentueen isänkin oon nähnyt monenmonet kerrat! Ne on kivoja koiria, siistejä ja hienoja!


Viikonloppu hoitamassa pentuja ja lopulta pikkuinen kotiin

Suostuin oitis, kun Tiina ehdotti mulle pentujen hoitoa – kunhan olisi vain töistä vapaata silloin. Oli ihanaa päästä seuraamaan ja vertailemaan pentuesisaruksia. Tullessani en millään erottanut niitä toisistaan, sekoitin kaikki keskenään, mutta kyllä niihin niin paljon tutustui parin päivän aikana, että lähtiessä tiesi heti, kuka on kuka!

Oli ihanaa nähdä pentujen syövän yhteiseltä lautaselta, painivan keskenään ja matsien ottokin oli aika rajua. Mut se oli myös rankkaa!
Kaikki pennut vaikutti tosi kivoilta, vaikea tehdä eroja muun, kuin ulkonäön suhteen.

Mä olin kuitenkin taas hetken aikaa maailman onnellisin tyttö, kun lähdettiin yhdessä poikien kanssa ajelemaan kohti Keski-Suomea ja kotia. Mulla oli pentu. Pienenpieni, söpöliini!!

Jos vielä se ryppyilee, mä syljen sen hamppariin



Käytiin tässä joku aika sitten kentällä kuvailemassa Viivin kanssa. Oon enemmän, kuin tyytyväinen näihin otoksiin! Kiitokset siis superkuvaajalle!






Arki pentujen kanssa on myös mukavaa. On kivaa, kun pennulla on vähän tylsää ja se kaataaa pussillisen koiranruokaa lattialle. Oon tottunut, että Soolis on niin kiltti, ettei noita ole tarvinnut erityisemmin piilotella..
Työpäivän jälkeen on mukava tulla kotiin ja tajuta, että kissa on käynyt tiputtamassa kukan ruukkuineen lattialle, josta koiranpentu on saanut idean leikkiä multasormea! Mullat ympäri olohuonetta, mikä loistava leikki!



Yhden päivän ennätys on tällä hetkellä kaksi sirpaleista ruukkua :–D Luulin, että nää olis kilttejä! Mikä meitä odottaakaan, kun hampaat alkaa tuolta termiitiltä vaihtua? Olkaa onnellisia, ettei mulla ole kuvia noista tapahtumista juurikaan – saattaisivat pian karkoittaa sellaiset söpöt mielikuvat pentujen ihanuudesta!


Eikö ole aika komistus? Minun rakkauspakkaus <3



Seuraavaksi luvassa mätsäri- ja eläinlääkärikäyntikuulumiset, sekä jotain pientä pennun sosaalistamisesta! Blogin ulkoasu myös muuttui hieman, joskin saa nähdä onko tää vähän liian tumma kuitenkin omaan makuun 😀 Päivittelin tekstejä ja lisäilin muutamia kuvia myös Soolon omalle sivulle.

valopäiden joukkoon tähtäsin

Pikkupoika kasvaa, reipastuu ja riiviöityy. Oppii oman nimensä.

Pennun kouluttaminen on IHANAA. Mä ajattelin luoda tuolle otukselle tosi pitkään pelkkää virettä kentällä – menen siis vain leikkimään ja pitämään hauskaa kentälle. Toki se saa nyt ihan pienenä käydä siellä vain haistelemassa tunnelmaa, olla vaan, mut ne leikkihetket on lyhyitä.

Haluan, että se oppii, että se on aina maailmanmestari ollessaan kentällä. Haluan, että se tekee kaiken täysillä. Treenaan samaan aikaan kotona ruoka-aikoina tekniikkaa, eli perusasentoa ja jotain hauskoja temppuja.
Mä en halua vaatia tuolta pieneltä mitään teknisesti hyvää suoritusta kentällä pitkään aikaan – haluan vain, että sillä on kivaa mun kanssa. Meillä on ihan parasta.

Pentu osaa kuitenkin jo pyörähtää edestä sivulle (pitää opettaa vielä käsky) ja pyöriä takatassuilla vadin ympäri, sekä laittaa kaikki neljä tassua siihen. Pikkuisen aloiteltu myös tutustumaan agilityn laatikkotreeniin. Pikkuhiljaa aloitetaan imuttamalla seuraamista, kunhan nuo sivulletulot alkavat sujua erisuunnista. Nää saadaan siis tässä vaiheessa jo lihasmuistiin pikkuiselle.
Se tajuaa hurjan nopeasti asioita ja tuntuu jo nyt, että tulen sen kanssa etenemään paljon nopeammin, kuin Soolon kanssa. Isoin merkitys varmaan on kuitenkin sillä, että tiedän paremmin, mitä tehdä.

Taitava penska!




Muutkin mokaa

Typeryyttään on vaan vaikee myöntää, myönnän sen. Tää ei oo ihan haudanvakavaa, muutkin mokaa. Mua saa, mua täytyy valistaa: muutkin mokaa.

Postilaatikosta tuli ohut kirje. Pari päivää meni aika sumussa. Tein vuoden töitä ihan täysillä, parhaimmillaan tehtiin tyttöjen kanssa duunia yli 10h päivässä opiskellen fykebi. Miksei mikään riitä? Ei se kauaksi jäänyt, kuvittelin pääseväni sisään. Simuloidut pääsykokeet meni niin hyvin, pääsykoe tuntui menneen ihan jees.

Ei auta. Itkettää. Suututtaa. Ei unelmien koulupaikkaa vieläkään, ammattikorkeaan mulla olisi jälleen paikka, mutta mitä jos se ei oikeasti kiinnosta? Mitä, jos mä en koskaan tuu pääsemään sinne unelmakouluun, mitä jos tää kaikki yrittäminen on turhaa? Kannattaako yrittää vielä?
Mä oon nuori, tiedän, ehdin hakea vielä montakin kertaa. Onko tää kaikki stressaaminen sen arvosta? Mä uskon niin.
Mietin tekeväni töitä tammikuuhun asti, aloitella samalla lukemaan uudestaan pikkuhiljaa (kunhan toivun pettymyksestä ja latailen vähän akkuja) ja tammikuusta sitten opistolle takaisin. Ensi vuonna sitten olen oikeasti kirkkaasti sisällä.



Tykkään elämästä tälläsenäänkin, viime vuosi antoi todella paljon ja oli ihan huippu kivaa, mutta jotenkin toinen ”välivuosi” ajatuksena turhauttaa. Heitänkö vaan hukkaan vuosia elämästä, kun samalla olisin voinut vaikka valmistua kohta jo johonkin toiseen ammattiin? Onneksi on kohtalotovereitakin.

Olen lohdutellut itseäni treeneillä, työnteolla, kavereilla, ostin myös salille 10 kerran kortin ja ajattelin ottaa taas tavaksi käydä vähintään kerran viikossa josskain ohjatuissa jumpissa – tähän asti on ainakin onnistunut, mutta kaverin kanssa onkin paljon helpompi lähteä, kun ei ole varaa lusmuilla! 😀 Bodycombatin jälkeinen fiilis on ihan huikee!
Tavoitteena jaksaa pian juosta se kolmaskin agirata ilman, että jalat tekee yhtään kuolemaa!


Meiän söpöläiset leikkivät tähän malliin joka ikinen päivä – hassua kyllä, niillä menee aika hyvin yhteen!

Makkararuuduista jälkikoiraksi

Olen tehnyt pennulle tähän mennessä neljä makkararuutua. Makkararuutu tarkoittaa siis sitä, että tallon noin 1m x 1m alueen, johon laitan ruokaa askelien päälle – etenkin reunoille ja kulmiin, mutta myös keskelle.
Ensimmäisellä ja tokalla kerralla se oli vähän hukassa, mitä oli tekemässä. Otti namin silloin, tällöin. Meni reunojen ylitse ja korjaili. Toisen ja kolmannen kerran välissä pennulla oli kuitenkin naksahtanut aivoissa ja se oli ihan huippu! Nenä vaan maassa ja etsi kokoajan lisää nameja ja meni harvemmin reunojen ylitse.
Vielä tehdään näitä muutamia, ennenkuin aletaan kaventaa ruutua ja muuttaa ”oikeaksi” jäljeksi.

Hakutreenit sujuvat taas!

Soolo oli tällä viikolla ihan super hakukoira <3 Se oli viime treeneissäkin, joten nyt halusin vaan vahvistella tuota sen intoa lähteä täysillä maalimiehelle. Soolo oli ihan intopinkeenä, kun hain sitä jo häkistä metsään ja lähtikin tosi hienosti! Seuraavalla kerralla täytyy taas hieman vaikeuttaa ja ottaa jonkin verran vaikeampia piiloja. Pentukin pääsi ensimmäistä kertaa etsiskelemään maalimiehiä. Pentu tuli hihnassa mun kanssa ja kun bongasi maalimiehen hajulla, niin sai mennä sen luokse syömään herkkuruokaa. Lopuksi tehtiin vielä vähän herkkurinkiä pikkuiselle.


Penska on ollut jo aika monissa treeneissä mukana – samanikäinen leikkikaverikin löytyi. Rankat huvit vaatii rankan levon!

Meillä oli tällainen Aino-koira muutaman päivän hoidossa – vähän oli kissoilla sopeutumista, penskan kanssa kaikki meni hyvin. Oli kyllä niiiiin paljon erilainen koiruus, kuin nää mun solliet 😀


Käytiin myös tässä joku aika takaperin Viivin kanssa kuvailemassa, joten pian on luvassa supersiistejä kuvia koiruleista! 🙂 Blogi myös tulee uudistumaan hieman ulkoasultaan, kunhan saan muut projektit alta pois ja ehdin käydä tämän kimppuun.

KEIJO KOJOOTTI keekki keke keketsu


Onni on oma pikkuinen pentu!

Nimeämisongelma ratkeaa!

Täytynyt tätä nimeä haudutella mielessään viikko. Siitä tulee nyt kuitenkin, kaikesta huolimatta, Keijo Kojootti. Se on vaan niin Keijo-Keketsu. Se on hassu, vähän hupsu ja hölmö. Se on sähäkkä lelun perään, se tykkää vetää. Ei oteta kaikkee niin vakavasti. Keijo-Kollie. Sitä voi myös kutsua KEEKKIKSI, eli niinku cheekiks. Siitä tulee suomenmestari, ainakin sen omassa maailmassaan. Se saa luulla olevansa paras, mestari.

Särmä, sen pitäis olla nätti ja siisti. Sitä en voi tietää, mut ei se oo niin charmikas, että se osais kantaa tollasta nimeä. Se on rallittelija hupsu.
Luksi. Kiva nimi, ois siisti ja erilainen, mutta jokin uuppuu nyt tälle koiralle. Se ois valonnopea, suunnittelin. Ehkä vielä joskus joku muu koirani!

Ensikosketus agilityyn

Oltiin agilitytreeneissä torstaina. Keijo oli ihan kivasti siellä – kovasti olisi kuulemma halunnut mun luokseni, kun olin itse kouluttamassa ja pentu oli viihdyttämässä niitä, jotka eivät treenanneet. Kokeiltiin Keijon kanssa putkea ja hienostihan pieni pentu sinne upposi ja tuli reippaasti lelu suussa ulos sieltä!
Vähän leikittiin vielä ja sitten tulikin jo ihan superväsy!
Jatkoryhmän kanssa treenattiin tällaista rataa. Soololle vaikein oli keppikulma (sisäkautta helppo, mutta kun yritin ”ulkokautta”, niin ei onnistukaan helposti). Toinen vaikea kohta oli seiskahyppy, jonne olisi pitänyt irrota. Tästä palkkailtiin apparin kanssa.

Käytiin myös konffassa kaverini Hennan kanssa, jolla oli Emmi -koira mukana. Keijo sai Emmi-koiruudelta hienon prinsessapannan lainaan pentuajaksi! <3 Emmillä on kuulemma 15 erilaista pantaa, joten ei tarvitse tuota. Mä en tajua, miten ihmiset ostaa niitä noin paljon!? Ihan fiksutkin vielä.. Mulla on koirille vaan yhdet pannat, yhdet valjaat, ehkä kaks hihnaa.. Pentu sai osakseen ihan hurjasti ihailuja ja mun onnekseni se siellä pääasiassa olikin ihan reippaasti ihmisjoukossa! Kaikki on kivaa edelleenkin.

Pentutreffit

Sunnuntaina päästiin moikkaamaan pennun Nessa -siskoa, mukaan penturiehuntoihin tuli myös Ilona Halti -pennun kanssa, joka on pariviikkoa näitä pentuja vanhempi. Se olikin hurjan iso, verrattuna noihin meidän pienokaisiin! Ei kai ne kasva noin nopeasti, eihän?




Oli ihan superkivaa. Pennut jaksoivat ihmeen pitkään riekkua, mutta pikkuinen kyllä simahti samantien autoon päästyään ja kotonakin nukkui reporankana muutaman tunnin putkeen! Reppana ei meinannut jaksaa edes kotiin kävellä, vaan olis tyytynyt nukkumaan ulkonakin 🙂 Empä ole pikkuista noin väsyneenä meillä ollessaan nähnyt!