mun unelmien vuosi ja sen tavoitteet

Mulla on sellanen kutina, että mä aion tehdä seuraavasta vuodesta mun yhdestä parhaimmista. Edelliseen vuoteen mahtui niin paljon kaikenlaista murhetta ja isoja, epämukaviakin muutoksia, joita en toivoisi seuraavalle vuodelle. Viime vuonna toteutui kuitenkin yksi mun suurimmista unelmistani – ehkä tässä siis oli jonkinlainen balanssi?
Paljon kuraa – paljon hyvää, joista oon äärettömän kiitollinen. Seuraavasta vuodesta tahdon toivoa hieman vähemmän mullistavaa, rauhaa ja rakkautta sisältävää. Paljon opiskelua, paljon perusarkea ja pitkiä koiralenkkejä.

Yritin etsiä meidän viime vuoden tavoitteita, niitä kumminkaan löytämättä – olin siihen aikaan just muuttamassa Korpilahdelle ja muutenkin vähän elämänmuutoksia meneillään, joten en varmaan niitä ollutkaan tehnyt.

Ensi vuodesta tulee silti super. Mitäänhän elämästä ei voi tietää, mutta aion yrittää olla armollisempi itselleni ja yrittää osata olla onnellinen pienistä asioista. Nauttia pienistä hetkistä. Yrittää rakastaa itseäni. Uskaltaa olla just minä, oma itseni – sellanen millanen ihminen mä haluan olla. Riemuita.

Koirien kanssa mulla on tavoitteena jatkaa treenaamista pari kertaa viikossa, käydä Soolon kanssa kisoissa täällä Viron maalla ja Suomessakin, nousta kolmosiin ja tehdä siellä kivoja ratoja. Keijon kanssa tavoitteena saada kepit kuntoon ja päästä kisaamaan, riippuen aikataulusta ois kiva nousta kakkosiinkin. Keijon yksi siskoista siirtyikin jo kakkosluokkaan, jee!

Keijolle aion myös hankkia jostakin Viron SERTit, jos hyvin tuuri kävisi! Veikkaan, että vie kumminkin muutamat näyttelyt täällä. Kekelle myös silmäpeilaus jossakin vaiheessa. BH ja tokotavoitteet laitetaan hieman eteenpäin, josko saisin itselleni kaivettua motivaatiota ja aikaa noiden treenaamiseen.


Ensimmäinen syyslukukausi eläinlääkiksessä selätetty!

Okrapokra, pakko myöntää, ettei aivan kokonaan, mutta lähes! Tammikuussa mulla on vielä tentittävänä anatomian ja biokemian loppukokeet, mutta nyt mä oon hetken NIIIN LOMALLA! Tänään sain viimeisen tentin tentittyä, joten päätin et nyt on pakko kirjoitella!

Instagrammia oon blogin sijaan ahkerammin päivitellyt. Elämä täällä on lähtenyt niin mukavasti käyntiin, että mieluummin oon viettänyt aikaani päivästä riippuen agilitykentällä, Königin parissa (anatomian raamattu), tai kuntosalilla. Oon ihan innoissaan, kun sali on muutaman minuutin kävelymatkan päässä, niin siellä käymisestä mulle on tullut ihan uus harrastus, jossa tulee käytyä kaverin kans viikon rankkuudesta riippuen 2-4 krt.


Meidän tavallinen lenkkimaasto!

Soolon kävin tänne hakemassa reilu kuukausi takaperin. Olin vähän jännittänyt, miten se sopeutuisi tänne – mutta kas kummaa, ei oo ollut yhtään mitään ongelmia. Korpilahdella ollessa se itkeskeli yksinollessaan jonkun verran, mutta täällä ei ole laisinkaan. Oonkin epäillyt, että ne meidän asuntosotkut silloin ei oo johtuneet meidän koirista, vaan naapurin räksystä joka haukkupäivät pitkät:)

Keijo sen sijaan on kehitellyt superkivan leikin varisten kanssa – niitä pitkään ja hiljaa katseella vaanien ja sen jälkeen täysiä kimppuun. No, tää käytösmalli siirtyi myös potkulautailijoihin ja pyöräilijöihin ja seuraavaksi uhriksi pelkään autoja. Ärh. Saatiin kasvattajalta kumminkin tosi hyviä neuvoja ja saadaan tää varmasti kuriin! Bortsut kuulemma tehneet usein samaa.

Käytin Keijon täällä lonkka- ja kyynärkuvissa, kun en Suomen maalle ole sitä kerennyt viemään kuviin. Lähetin kuvat Suomen Kennelliittoon lausuttavaksi ja palautuivat A/A ja 0/0. Näin paikallinen lääkärikin arvioi. Kävi vähän nolo moka itsellä, kun en tajunnut vaatia kokonaisia selkäkuvia (ei kuvata täällä yleensä), vaan ainoastaan lanne-osasta, joten eipä saatu niitä lausuttua. Joopajoo, minä mokomakin eläinlääkäriopiskelija ei tarkista edes noita. Mut ainakin lanneranka oli siisti! Ehkä joskus kuvaan sen uudelleen.




Tulokset DM-testin osalta olivat sellaiset, että Soolo on kantaja N/DM ja Keijo altis DM/DM, MRD osalta Soolo terve ja Keijo altis tässäkin. Keijo on myös CEA-kantaja.

Aiheesta toiseen – mulla on silmät auenneet aika paljon tämän vajaan puolenvuoden aikana. Mä oon niin etuoikeutettu, että mä saan opiskella sitä mun unelma-ammattiani. Mulla on asiat niin hyvin, että saan olla vaan kiitollinen tästä kaikesta mun elämässäni. Saan tehdä just sitä, mistä oon haaveillut ja unelmoinut koko elämäni. Multa ei oikeastaan puutu mitään, rahatkin on riittäneet – vaikka tiukalla opiskelijabudjetilla mennäänkin.
Mut silmät on auenneet muun muassa rahasta – täällä on niin paljon huonompi palkkataso, kuin Suomessa. Esimerkiksi kaupan tädit tienaavat noin 1,9e tunnilta (versus minä Suomessa kassalla n. 12e tunnilta). Ruoka täällä on huomattavasti edullisempaa, esim. fazerin juustosämpylät 0,60e – mut erityisesti kasvikset ja hedelmät (iso Ben&Jerry’s joka maanantai 3e <3), samoin kulkeminen (bussit 7e/kk) ja varmasti asuminenkin (Tarton keskustassa uudehko kaksio n. 300-400e, versus samankokoisen Jyväskylän keskustassa 800e), agilityvalmennus 2x vkossa 30e jne. Mut silti, vaatteet ym. kulutustavarat on samaa tasoa, kuin Suomessa. Jos mä olisin Virolainen, niin en välttis suostuisi noihin palkkoihin, tai vaatisin enemmän! Siihen tosin tarvittaisiin varmaan joku joukkovalitus! Mut siis summasummarum: kelatkaa suomalaiset, miten hyvin asiat on meillä! Järkytyn varmasti, kun marssin takaisin töihin ruokakauppaan Suomessa – herttileijaa miten kallista meillä on. Mut esim. nää ihmiset kelaa täällä usein, miten ne pärjää eläkkeellä, kun täällä eläke on noin kolmasosa suomalaisesta. Tai sit ihmiset tulee kadulla kerjäämään, ku ei löydy rahaa ruokaan tai sit kaivaa jostain roskiksista pulloja.






Opiskelu Tarton eläinlääkiksessä

Meillä on ollut koulua aika mukava määrä – välillä on ollut päiviä, kun stressikäyrät on tosi korkealla, mutta pääasiassa tää on aika mukavaa. Töitä täällä joutuu toki tekemään, mutta niitäkin on aika vapaan mielen mukaan saanut päättää, haluaako opiskella kotona vai koulussa yhdessä muiden kanssa.


Ompeluharjoituksia nallelle!

Meidän vuosikurssi on ihan huippuporukkaa ja meillä on äärettömän hyvä luokkahenki! Sä voit mennä jutteleen kelle vaan ja kaikki on kavereita. Ihan sairaan ihanaa ja parasta saada tämmöset toverit seuraavaks viideks vuodeks. Mä niin ootan, että pääsen tutustumaan kaikkiin vieläkin paremmin!!
Myös koiralenkkikavereita löytyy vaikka jokaiselle päivälle oma ja usein mennääänkin rankan koulupäivän jälkeen väsyttämään piskit porukalla:)


Loppusyksyn paras kaveri;) Nyt osaa vaikka unissaankin selittää, missä on musculus splenius, trapezius tai rhomboideus!

Syksyn mittaan ollaan opeteltu anatomiassa luusto, nivelet ja viimeisimpänä lihakset. Me ollaan opiskeltu näitä vähän tarkemmin, kuin Suomessa. Meidän on pitänyt opiskella luiden osia ja enemmän lihaksia, kuin suomalaisten.
Mä tein ensimmäisenä märkäpreparaateista lihakset (ensin scalpellin kanssa etsittiin niistä raadoista lihakset esille ja opeteltiin niistä tunnistamaan, mikä lihas on missäkin) ja sen jälkeen opeteltiin kuivatuista lehmän jaloista ja hevosesta lihasten insertiot ja origot, sekä lihaksen toimintaperiaatteet.

Tentit on tehty suullisesti opettajalle. Pääpiirteittäin se menee niin, että joko alat itse kertomaan, mitä on missäkin tai sit opettaja kyselee sulta mikä tää on, mitä se tekee ja miks se on tossa. Tosi kivoja tilanteita ja opettaja on tullut puolitiehen vastaankin, jos ei oo heti muistunut mieleen:)
Ensimmäinen suullinen tentti oli pahin (läpi silti!) ja kerran myös menin ihan paniikkiin koetilanteessa, enkä muistanut _mitään_! Noiden jälkeen vaan itkin stressin pois – en tiennyt ennen, että reagoin noin voimakkaasti stressaaviin tilanteisiin. Seuraavalla kerralla ei sit jännittänyt yhtään ja osasinkin hyvin!:) Musta tuntuu tällä hetkellä, että mä jopa tykkään tenttiä mieluummin suullisesti, kuin paperille:D Hassu juttu, kun tänne tullessa kammoksuin noita niin paljon! Mä oon aina ollut se tyttö, joka pelkää kuollakseen puheenpitämisiä ym esiintymistilanteita – siksi tää pelko. Mut mä oon niin monta kertaa voittanut itseni ja ollut niin ylpeä itsestäni noiden tilanteiden jälkeen.


Epätoivoisia yrityksiä ottaa mikroskoopin läpikuvia 😀

Seuraavaksi on luvassa tentti, joka kokoaa nämä kaikki opitut asiat yhteen. Se vähän jänskättää, mutta onneksi tässä on aikaa opiskellakin tammikuun aikana! Anatomia on ehdottomasti työllistänyt eniten tähän asti.
Anatomian lisäksi meillä on ollut monenmonia (ikuisia!:D) kemian labroja, joissa testaillaan ja tutkitaan mm. entsyymeitä, vitamiineja, proteiineja, rasvoja ym. Tosi mielenkiintoisia juttuja, vaikka välillä tuntuukin tosi kiireisiltä ja työntäyteisiltä päiviltä nuo labrapäivät.
Latina meni myös läpi, vaikka vähän turha kurssi olikin. Samoin eläinbilsa ja solubilsan sain hyväksyluettua aiemmista opinnoistani.


Agilitytreeneistä


Viimeksi kerroin, että käydään Suolten treeneissä, mutta aika pian alettiin käymään myös paikallisen koirakerhon Säteen treeneissä. Treenit on 2x viikossa ja oon tykännyt kovasti myös meidän kouluttajasta – fanittaa paljon Silvia Trkmania – joten juoksemista, rytmittämistä ja käännöksiä on opeteltu! Soolo pääsi myös vähän myöhemmin samaan ryhmään mukaan. Aluksi käytiin hienolla tekonurmikentällä, mut lumen ja pakkasten jälkeen käytiin hetken aikaa koulumme maneesissa ja sen jälkeen siirryttiin sisätiloihin treenaamaan, mis on kans ihan ok tilat!:)

Keijolle kepit alettiin rakentamaan uudestaan kujametodilla, enkä pistänyt hanttiin sen kaiken sähläyksen jälkeen. Ollaan saatu niistä vauhdikkaat ja kovaa mennään, saa nähdää, koska olisivat kisakunnossa. Ehkä kesällä viimeistään.

Myös keinusta Keijolle tulee tositosi siisti! Se juoksee keinun päähän ja menee maahan täysiä. Keijo on ihan liekeissä keinusta, haluais mennä sille kokoajan ja varastelee välillä sinne jos on tylsää – koska sieltä saa aina niin paljon nakkia. :’D

Hirveästi tekisi mieli kisaamaan – harmi, kun täällä ei kisoja ole juurikaan näin talviaikaan, mutta eiköhän me keväällä taas päästä!

Roomsaid Joulu Pühi kõigile!

Ihanaa joulunaikaa kaikille lukijoille! Me suunnataan lassieiden kanssa pian takaisin Suomeen hetkeksi, tammikuussa tuun tekemään muutamat tentit ja Tarton näyttelyyn poikien kanssa, mutta muuten nyt rauhoitutaan nauttimaan joulunajasta(: Kevätlukukausi alkaa kuitenkin vasta helmikuussa.

ps.. Hihi!

onni on terve koira!

Terveystuloksia!

Soolo ja Keijo kävivät kesän loppupuolella Tiian (kennel Twilight Moon) luona rapsuteltavana poskinäytteet DM- ja MRD, sekä CEA-kokeeseen. Näytteet lähetettiin Zoogenille tutkittaviksi ja vastaukset tulivat tässä muutama viikko sitten.
Keijo: DM: altis M/M, MRD: yliherkkä ja CEA-kantaja.
Soolo: DM: kantaja N/M, MRD: terve. CEA:a en ottanut, sillä ollut jo pentuna CRD, joten ei ollut pienintäkään mahdollista olla terve. 🙂
Keijon DM-diagnoosi oli vähän pettymys, muilla nyt ei ookaan mitään merkitystä. Alussa oli ajatus, ett HUI nyt se sairastuu ja on sairas, mutta sit lisää tietoa etsiessä oma mieli rauhoittui ja ymmärsin, että sillä on vaan hieman isompi riski sairastua siihen vanhempana – ei siis välttämättä edes ollenkaan. Tää on vaan yksi lisäjuttu, mitä täytyy sitten mahdollisessa jalostuskäytössä huomioida (jos sitä joku haluaa joskus käyttää) – eli ei ainakaan yhdistetä toiselle M/M koiralle yms.

Keijo kävi myös täällä Virossa Eesti Maaulikool Loomaklinikillä luustokuvissa, koska mulla ei oo ollut mahdollisuutta viedä sitä Suomessa kuviin nyt. Kuvaajana oli Viron yks parhaimmista eläinlääkäreistä, mitä näihin asioihin tulee ja joka on eniten varmaankin katsellut näitä röntgenkuvia. Eläinlääkärin mukaan Keijon luusto näytti aika priimalta ja tähän sanaan voi vanhempien opiskelijoiden mukaan luottaa – joten toivotaan kovasti, että kennelliitto olisi samaa mieltä! Keijosta kuvattiin siis lonkat, kyynärät ja selkä. Nyt jännitellään tuloksia jonkin aikaa, mutta pääasia, että koira oli ainakin terveen näköinen – uskalletaan jatkaa hyvillä mielin harrastuksia:) Mua on kyllä siunattu jo kolmella terveellä koiralla, ihan huippua! Täytyy vielä saada tuo otus silmäpeilattavaksikin joku päivä.

Myös Soolon pennut kävivät silmäpeilattavana – tulos oli loistava: 2x CRD ja 4x CEA-vapaa. Nyt kaikki ovat lähteneet jo uusiin koteihinsa – yksi mm. Soolon isän Rikun omistajalle Heidille, josta varmaan tullaan kuulemaan joskus vielä 😉

Koulussa viime aikoina ollaan päntätty kallon luita, jonka jälkeen onneksi sitten luusto onkin jo hallussa. Tiistaina on siis viimeinen suullinen tentti näistä. Olen yllättynyt, että oon itseasiassa tykännyt noista suullisista tenteistä, vaikka alussa se tuntui hirveältä möröltä. Pelottavalta. Kurssien sisällössä on tapahtunut pieniä muutoksia, mm. kemia vaihtuu eläinlääkäreiden biokemiaan – laboratoriossa ollaan mm. testailtu, miten eri proteiinit (kaseiini, munanvalkuainen, kelatiini) reagoi erilaisissa liuoksissa ym., aloiteltu alkionkehitysoppia+histologiaa+cytologiaa – näissä ollaan lähinni mikroskopoitu erilaisia näytteitä.

Musta on myös tullut aika urheiluhullu. Otettiin kaverin kanssa salikortit, joten salilla tulee käytyä viikossa 3-4 kertaa, tän lisäksi on agilitytreenit 2-3 kertaa viikossa ja yhtenä iltana vielä sitä tokoa. 🙂 Eli nyt alkaa elämä olla samalla mallilla, kuin kotosuomessa – mulla on aivan liikaa ohjelmaa ja säntään paikasta toiseen. ;D Urheilu on kumminkin mulle aina ollut sellainen henkireikä, että siitä saa niin valtavan paljon energiaa ja jaksamista arkeen ja nyt on ihan huippua, kun kaikki on niin lähellä, että ehtii tekemään haluamansa määrän sitäkin, oman jaksamisensa rajoissa.

ensimmäiset viikot eläinlääkiksessä

Viikot hujahtaa, elämä on ihanaa. Mua jännitti ihan hirvittävän paljon ennen tänne tuloa – mietin, miten saan kaikki asiat hoidettua, miten vaikeeta kaikki on. Uusi maa ja kaikkea.

Mut lopulta kaikki onkin ollut ihan hirvittävän helppoa. Joka suunnasta on tullut apua, jos on sitä osannut kysyä. Ihania ihmisiä ympärillä, opinnot unelma-ammatista alkamassa.

Anatomian luennoilla oli fiilis, että täältä mä haluan imeä kaiken mahdollisen tiedon itseeni. Anatomia onkin ollut mulla tähän asti ainut aine, jota varten oon vähän tehnyt töitäkin. Aluksi me opetellaan luusto, lähinnä hevoselta, lehmältä, possulta ja esim. koiralta/kissalta. Ensimmäisenä opeteltiin selkäranka – atlas, axis, sacrum, sternum + selkä- ja kaulanikamat, sekä näiden osat latinaksi.

Tentti kuumotteli ihan liikaa, kertailtiin moneen kertaan osia luuluokassa (jonne onneksi sai mennä aina, kun oli vapaana!) ja tenttipäivänä omaa vuoroa odotellessa sydän tykytteli ylimääräisiä lyöntejä – oon niin kova jännittämään! Tentti oli kuitenkin tästä kaikesta hirveydestään huolimatta tosi kiva, tilannne oli jees. Mä osasinkin tosi paljon ja pääsin helposti läpi!
Seuraavaksi on vuorossa jalkojen luiden tenttiminen parin viikon päästä – hommaa varmaankin noin tuplasti.

Tässä väritellään meidän värityskirjaa ja opetellaan osia hevosen metatarsuksesta – yksi takajalan osa. 🙂

Samalla me opiskellaan mm. solu- ja molekyylibilsaa, kemiaa, sekä eestin ja latinan kieliä. Kemiassa on kivaa labratyöt, joita oon päässyt tekemään viimeksi monta vuotta sitten, mutta muuten aika semmosta perushelppoa. Kaikille ei, mutta mä oon noita jo niin paljon opiskellut kahtena välivuotena, ettei esim. kemian peruslaskut oo tuottaneet harmaita hiuksia.

Päästiin aloittamaan myös agilitytreenit Suolten treeniporukassa. Suolet on siis suomalaiset eläinlääketieteen opiskelijat Tartossa -ainejärjestö. Mua yllätti se, miten hieno agilitykenttä täällä on! Kaksi tekonurmikenttää vierekkäin ja ei mitään vanhoja esteitä, tykkäsin kovasti!
Yritän päästä myös paikallisen koirakerhon treeneihin mukaan lähiaikoina – olis kiva päästä tutustumaan eestiläisiinkin ja oppimaan sitä kieltä. Missäs muuallakaan, kuin koiratreeneissä sitä oppis hyvin!


Mua myös pyydettiin vetämään tai oikeammin veto-avuksi Suolten tokotreeneihin. Suostuin, jotta mun tulis treenattua tokoakin Keijon kanssa – muuten mä en sitä sais aikaiseksi! Samalla tulee muutenkin kivasti tutustuttua uusiin ihmisiin. Tänään oli ensimmäiset treenit ja aika alkeisjuttuja tehdään, mut muussa mä en sit kyl osaiskaan auttaa ketään. Ekalla kerralla käytiin läpi mm. kontaktia, istu/maahan/seiso ja luoksetulo, sekä perusasennon alkeita.

Välillä mulle iskee hetkiä, jolloin mietin kotia ja kaikkea sitä ihanaa maaseudun rauhaa. Pääasiassa mä kuitenkin oon tykännyt olla täällä tosi paljon. Omaa kotia pitäisi vielä vähän sisustaa, mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa kotiutuu.. :–)

Keijosta ja Soolosta otettiin myös aiemmin DM, lääkeaineyliherkkyys MRD ja Keijolta lisäksi CEA-geenitesti, joten niiden tuloksia jännitellään vielä tässä joku viikko!

Loppuun vielä muutama ihana kuva Soolon pikkupennuista, ne kasvaa ihan liian äkkiä!!


Pentukuvat: Maaret Peltovirta

Soolostakin saan päivittäin kuvaterveisiä Suomesta isältä, joka ei antanut mun viedä molempia kerralla tänne. Tarkoitus olisi, että saisin sen vielä ennen joulua tänne (kun tulevat kylään), mutta katsotaan. Miten voikin olla ihan jäätävä ikävä tuommoista karvaturria!! On kyllä ollut vaan helpompi olla vain yhden koiran kanssa näin aluksi, mutta kyllä mä tuon toisenkin haluan tänne mahdollisimman pian – nyt, kun ollaan sopeuduttu 🙂

liebster awards -haaste

Sain Ilonalta (kuvat myös Iipun ottamia! kiitos <3) jo jonkin aikaa sitten tälläisen haasteen, joten vastailen haasteeseen vihdoin! Meillä alkaakin luennot ja tunnit kunnolla vasta ensiviikolla, joten tää viikko on aika lepposta elämää vielä ainakin.

Kyseessä on siis Liebster Awards, jonka idea on uusien ja tuoreiden blogien löytäminen ja se, että pienemmätkin blogit saisivat näkyvyyttä. Liebstet Award annetaan bloggaajalta bloggaajalle.

Säännöt:
1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja linkitä hänen bloginsa.
2. Vastaa sinun nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimitetyille.

Mä oon nyt laiska, enkä keksi uusia kysymyksiä tai haasta ketään. 🙂


1) Mikä koirasi nimi olisi, jos se ei olisi nimeltään se mikä on/jos et olisi voinut antaa sitä nimeä?
Keijosta piti tulla SÄRMÄ tai LUKSI, jotka olisivatkin olleet ehkä vähän erikoisempia nimiä. Luksi oli idea fysiikan opiskelujen parista – olisin varmaan ikuisesti muistanut sit, miten lasketaan valaistusvoimakkuutta;)
Soolon suhteen en muista, mitä kaikkia vaihtoehtoja mulla oli, sitä kuitenkin mietin aika pitkään..

2) Millaisessa tilanteessa olet hävennyt/nolostunut koirasi vuoksi?
Varmaan jotkut haisujutut, koira haisee pahalle tai on just kierinyt jossain sonnassa. Kaikki semmoset, missä ne on käyttäytyneet just niin koiramaisesti, kuin voi, vaikka pitäis ehkä vähän osata olla jotakin ;D

3) Kun näit koirasi ensimmäistä kertaa, tuliko sinulle ”rakkautta ensisilmäyksellä” -olo? Ts. tiesitkö heti, että juuri tuo pentu on sinun?
Soolon kanssa tuli, se oli juuri se pentu, jonka halusin heti ensimmäisestä kerrasta lähtien. En kertonut tästä kasvattaja-Tiinalle sillä hetkellä, mutta salaa toivoin, että saisin juuri tuon pennun. Kasvattaja kuitenkin teki valinnan loppupeleissä ja koska tähdet osuivat kohdilleen, se oli juuri se samainen pentu, joka oli jollakin tavalla sykähdyttänyt siellä pentulaatikossa jo. Ja nyt se on mulle kultaakin kalliimpaa. Olihan se nyt ihan älyttömän siistiä hankkia harrastuskoiraa joskus 15-vuotiaana..
Keijon kanssa ei tullut mitään maagisia fiiliksiä, mut onhan sekin nyt rakas. <3 Se oli ainoa uros, joten oli selkeä juttu pentuja hoitamaan mennessä, että se olisi tuo tulossa meille:--) 4) Jos sinulla ei olisi sen rotuista koiraa kuin nyt, minkälainen koira sinulla olisi?
Oon miettinyt joskus bordercollieta, tervua, pyreneittenkoiraa & -paimenkoiraa.. Tällä hetkellä varmaan jokin hieman karvattomampi, hitusen pienempi haukku, mutta samankaltaisilla ominaisuuksilla – nollasta sataan syttyvä, mut kuitenkin rento kaveri.

5) Jos saisit harrastaa koirasi kanssa vain yhtä lajia, mikä se olisi?
Tää on helppo. Agility.

6) Mitkä ovat mielestäsi tärkeimmät taidot/käskyt, jotka koiran tulee osata?
Ehdottomasti luoksetulo ja paikallaolo/pysähtyminen. Tietty se, että koiran voi ottaa huoletta mukaan minne vaan ja se ei rähjää tai riehu muuten, vaan voi luottaa siihen, että koira osaa olla joka tilanteessa mukana.

7) Mikä on koirasi lempipaikka?
Treenikenttä – parasta, kun pääsee tekemään yhdessä jotain superkivaa ja vauhdikasta!

8) Miten koirasi reagoi, jos se säikähtää jotain yllättävää?
Keijo säikähti lenkillä yhtäkkiä nurkan takaa mäestä juoksevaa lasta (mäkin säikähdin, tuli niin yllättäen) ja lähti satalasissa toiseen suuntaan.
Soolo varmaan alkaa haukkua komennushaukkua, mutta se harvemmin säikähtelee mitään.

9) Nimeä jokin mielestäsi hyvä koirakirja (saa olla tietokirja tai vaikka nuortenromaani).
Äää, nyt tulee mieleen vaan Helena Meripaaden kirjoittamat Koirahullun Päiväkirjat, joissa Ulla ja Dara seikkailee. Ulla haaveili eläinlääkärin ammatista ja harrasti koirien kanssa. Se oli pienenä mun idoli ja luin noita kirjoja, kuin hullu puuroa. Nyt mä elän ite samanlaista elämää, hassua.

Treenien suhteen oon tykännyt sen sijaan esim. Korrien Tavoitteena Huippukoira -kirjasta ja Salme Mujusen Saalisvietti koiraharrastuksessa -kirjoista.

10) Mitä koirasi tekee, kun se on yksin kotona?
Nukkuu, syö luita, änkee kainaloon, seuraa joka huoneeseen perässä. Kysyy, mitä siistii sä teet nyt, voinko osallistua, PLIIIIIS?!? Kato, mulla on tällänen lelu, eiks oo siisti – leikitääks mami vähä?

11) Mikä on hauskin asia, mitä joku vieras on sanonut koirastasi?
Apuuuuva! Varmaan hassuinta aina on se, et ihmiset kuvittelee tuon turkin olevan ihan älyttömän työläs ja harjattava usein, vaikka todellisuudessa se on ihan tosi helppo! Naurettavinta tää on ehkä vielä niiltä ihmisiltä, jotka pesee sitä pikkufifiänsä kerran viikossa ja joutuu kampaamaan kaikki karvat samalla. Mä kun oon ehkä yks maailmankaikkeuden laiskimmista ihmisistä koiran turkin suhteen.

Ei se muulla tavalla ois voinu mennäkään, näin sen piti mennäkin, lopulta kaikki loksahtaa aina paikoilleen


Ensimmäinen viikko Tartossa takanapäin ja mä vaan tykkään tästä paikasta joka päivä yhä enemmän. Koulussa ollaan opeteltu lähinnä vasta eestin kielen alkeita ja semmosia yleisiä asioita, kuunneltu tervetuliaispuheita ym. Eestin kieli vaikuttaa äärettömän helpolta oppia, kun suomenkieli on äidinkielenä.
Tyystin erilaista aloittaa sen opettelu, verraten siihen, kun muistelee sitä aikaa, kun aloitti esimerkiksi ruotsia/englantia opettelemaan. Ne on niin samankaltaisia kieliä, monta sanaa on samanlaisia, mutta toisaalta taas ymmärtää helposti väärin.



Tarttoa koulun asuntolan & tekniikkainstituutin katoilta kuvattuna. Kampusaluetta, iso lasinen rakennus on koulun urheilutilat, jossa on mm. seinäkiipeilymahdollisuus, jumppa- ja kuntosalit ym. Takana oleva rakennus ilmeisesti jokin luonnontieteellisen rakennus, ”metsamaja”.

Meillä on ollut niin paljon ohjelmaa, että en ole millään jaksanut edes osallistua kaikkeen, mutta onneksi näistä on saanut valita itselleen mieluisammat vaihtoehdot ja tarvittaessa sit levätä välillä. On ollut mm. stripdance-tunti (ihan superhauskaa xd), A le Coqin tehtaaseen tutustumista, lentopalloillua, pubiryömintää, tutustumisleikkejä, kampukseen tutustumista, Tarton kaupunkikierroksia ymym hauskaa yhdessäoloa ja toisiin tutustumista.

Paljon on myös nyt tähän asti mahtunut erilaisia hoidettavia asioita, esim. elamisluba ja virolaisen id-kortin hankintaa. Täällä osataan kuitenkin melko hyvin englantia ja kaikki on tuntunut hoituvan todella helposti, varsinkin, kun on ollut edes joku toveri jakamassa ajatuksia jokaisessa reissussa.

Koulusta kotiin vievä tie.

Odotan innolla oikeiden luentojen alkamista, mutta tällä hetkellä on ihan mukavaa tutustua kaupunkiin vielä jonkin aikaa, viettää aikaa uusien luokkalaisten kanssa, opetella sitä elämää täällä. Mulla on kyl ihan hyvät tärinät tästä – saa nähdä, koska tipun näistä rakentelemistani pilvilinnoista.
Kaupassa käyntikin on kyllä vielä aikamoista taiteilua, jotta löydät haluamaasi ruokaa. Tästä esimerkkinä ostettiin mm. silakkarosollia punajuurisalaatin sijaan.. Ruoka on kyllä jonkin verran edullisempaa täällä, mistä oon tosi iloinen! Saa syödä kunnolla, eikä tee tiukkaa käydä ulkonakaan syömässä, koska sekin on tosi paljon edullisempaa, kuin Suomessa.


Tästä etuovesta tulee varmaan muutaman kerran seuraavan kuuden vuoden aikana kuljettua, eläinlääketieteellisen tiloista pieni osa.

Keke sai uudet söpöt ruokakipot, kun emäntä unohti ne koto-suomeen ja pentu joutunut syömään keittiökulhoista tähän asti.

vauvauutisia, soolon fyssari & keken valkkakuulumiset

Mitäpä meille kuuluupi? Taas elämä ollut tosi kiireistä, etten oo juuri ehtinyt koneelle istahdella ja sellasesta elämästä yleensä tykkäänkin. On ihanaa herätä uuteen päivään, joka on täynnä ohjelmaa.

Oon oppinut lukemaan itseäni viime vuosien aikana entistä paremmin ja alan tiedostaa omasta hyvinvoinnista asioita. Tiedän, että toimin parhaiten siellä äärirajoilla ja hieman stressaantuneena, mutta henkinen hyvinvointi vaatii myös paljon niitä hetkiä itselle. Tykkään ihmisistä ihan hirvittävän paljon ja oon perussosiaalinen, mutta mun on pyhitettävä joka päivä pieniä hetkiä itselleni – ottaa vaikka päiväunet, tai mököttää sohvanreunassa ihan hiljaa. Ilman tätä mulla kärähtää käämi jossain vaiheessa, eikä se oo kenenkään muun vika.
Nyt on ollu semmosta haipakkaa, että on ollu välillä vaikea muistaa pitää noita omia hetkiä, kun on vaan niin valtavan paljon kaikkea ihanaa elämässä. Mä rakastan tätä elämää! Nyt kerron vielä koirien kuulumiset, Tartton kuulumiset hieman myöhemmin.

Ennen Tarttoon tuloa oltiin vielä Keijon kanssa Julian valmennuksessa Orivedellä. Rata oli mukava ja monta mieleenpainuvaa vinkkiä ja treeniä tuli taas mukaan. Keijolle pitää opettaa varmemmaksi putkeenmenot ulkopuolelta (eli mä en oo sisäkaarteessa), semmosella käännöllä. Samoin yks iso kohokohta ohjauksessa tuli havainto siitä, että mä jätän ohjauksen viimeisen vaiheen tekemättä, joka on aika tärkeä. Soolon kanssa sitä ei oo huomannu niin hyvin, kun se on paljon kokeneempi koira, mutta Keijo vaatii sen. Eli se katse, kun lähetän koiraa esteelle jää helposti siihen koiraan, kun taas jos se osottas jo seuraavaa estettä kohti, niin koira irtoaisi helpommin. Nyt jään helposti tuijottamaan koiraa ja osottamaan kädellä taivaaseen/esteeseen.
Aluksi haltuunotto ja sen jälkeen lähetys+katse. Miettimällä esim. miten Vuorelan Lotta ohjaa käsi+katse/pään kanssa tää selveni mulle, mitä tarkoitettiin. Julia on kyllä niin huippu kouluttaja, saan aina jotakin uutta ajateltavaa pitkäksi aikaa.

Soolo kävi myös tiistaina fysioterapiassa (Hoida Häntä) pitkästä aikaa. Vähän jännitti, mitä sieltä löytyisi tän vähän pidemmän fyssaritauon jälkeen, vaikka koira onkin ollut jo pitkään hyvä. Selkä sillä oli sellaisilta paikoilta jumissa, että Emmi yhdisti ne suoraan astutus-tapahtumaan liittyviksi. Vasemmassa etureidessä oli myös hieman oikeaa enemmän kireyttä, mutta saatiin kivasti aukeamaan hoidossa nää molemmat. Soolo oli kumminkin kuulemma jo tosi hyvässä kunnossa, aksakisojakin voi alkaa katselemaan sit, kun saadaan rimat taas nostettua normikorkeuteen ja lihakset entiselleen.
Ihan parasta, se on taas terve <3

Saatiin myös ihania PENTU-UUTISIA!! <3 <3 Soolon ja Metten pennut siis syntyivät ja tuloksena sieltä tuli kuusi pentua. Neljä narttua ja kaksi urosta – ihan loistava sukupuolijakaumakin vielä ;–) Kaikki sujui loistavasti ja pennut kasvavat varmasti kovaa tahtia. Iskäkoira on ihan ylpeänä pienokaisistaan ja onnesta soikeana 🙂

Näistä kuudesta pennusta viisi on soopeleita ja siellä on yksi trikkipojukin <3. Sellaisesta mä oon pitkään haaveillut, harmi vaan, että koirakiintiö opiskelijalla on tällä hetkellä aika kriittisen täynnä, varsinkin kun nuo molemmat ovat vielä niin kovin nuoria..

Karvakaverin kanssa matkalla Tarttoon… tästä sit lisää seuraavaksi!;)

Tutustumisreissu Tarttoon


Kuva: Sunna Kivisalo

Samaan aikaan, kun oon elänyt ehkä onnellisinta hetkeä mun elämässä, oon stressannut aivan suunnattoman paljon kaikesta maan ja taivaan välillä. Asunto-asiat ovat ehkä eniten vaivanneet päätä.
Puhelimeen sai sovellukset kv.ee -sivustolle ja city24.ee -sivustoille, joita onkin sitten tullut hakattua ja etsittyä asuntoa aika monen monta tuntia joka ikinen väli, kun on ollut vapaata aikaa..

Aluksi jännitti soitella asunnonvälittäjille/omistajille, koska mun englanninkielen puhuminen ei oo niin fluent, kuin monella muulla. No, pelko oli turha, sillä ensimmäinen kysy, et voisinko puhua suomea, ei toi englanti oikein luonnistu. Toinen taas puhui niin tönkköä englantia, että jopa mää puhun paremmin. Sen jälkeen ei enää stressannut.



Tarttoon matkustettiin isän ja veljen kanssa autolla ja välissä mentiin laivalla. Kaikki oli ihan älyttömän helppoa – taas olin stressannut yhtä juttua vähän liikaa. Nyt uskallan ehkä jopa itsekseen lähteä tuonne.

Lähtiessä mulla oli useampi näyttö sovittuna ja sit matkan varrelta soitin vielä joitakin kivoja kämppiä. Kaiken kaikkiaan käytiin kattomassa 5-6 kämppää, joista kaksi oli semmoisia, joihin olisin voinut haluta muuttaa ja loput hylkäsin samantien (vaikka kuvat oli ollu kivoja).
Ensiksi meinasi epätoivo iskeä, mutta tuo viimeinen kämppä oli kyllä just niin mulle tehty, josta tiesin samantien sisäänmennessä, että TÄÄ ON NYT MUN. Ei meinattu enää edes jaksaa mennä katsomaan, kannatti.
Koiratkin oli sinne tervetulleita, kun omistajallakin on ollut. Useimmilla virolaisilla ei kuuleman mukaan oo ihan samanlaista käsitystä koiranpidosta, vaan jotkut saattavat kysellä, että ethän jätä viikonlopuksi yksin/kuseta parvekkeelle ym.
Multa kyseltiin aika vähän: onhan ne on kilttejä ja ei tuhoa paikkoja.
Sain siis ihanan kämpän – kattohuoneiston 5. kerroksesta, uudehko kaksio, lasitettu parveke ym ja hintatasokin vielä opiskelijalle sopiva! Pari kilsaa kouluun ja aika keskustassa oleskellaan.
Useat Virolaisista asunnoista oli valmiiksi sisustettuja, mutta tuonne täytyy nyt ainakin ostaa pesukonetta, sohvaa ym. Miellään sitä nyt vihdoin laittaakin kotia, jos tuolla hieman pidempään meinaa asustella. 🙂


Tartto. Se oli jotain niiin paljon kauniimpaa ja kivempaa, kuin olin kuvitellut. Olin kyllä kuullut, että se on hieno paikka ja kaikkea, mutta täytyy sanoa, että se iski vielä kovempaa paikan päällä. Kierreltiin ensin autolla kaupunkia aika paljon näyttöjä odoteltaessa. Käveltiin, käytiin syömässä kadulla, istuskelemassa ravintoloissa ym <3. Iloisia ihmisiä, oikeita asiakaspalvelijoita.
Tykkään ihan valtavasti tuosta tyylistä, että ravintola ulottuu kunnolla kadulle ja saa syödä pihalla ilta-auringossa keskellä katua. Miksei Suomessa oo oikein koskaan tuommoisia? Okei, me oltiin ”lomalla” ja reissussa, niin oli tietysti sairaan kivaa ja muuta, mutta musta tuntuu, että täällä mä voin viihtyä ihan mielellään.
Yllätyksenä tuli se, että niin moni osaa puhua suomeakin.

Ja vaikka joskus vaarallinen, on matka, silti ihmeellinen mahdollisuus. Lähdetkö kauas, meetkö niin pitkälle kuin kotoas vain voit. Kuinka sun käy.

Nyt oon töissä viimeisiä viikkoja – siellä mietin välillä, miten kiitollinen oon tästä kaikesta. Joku asiakas/kaveri valittaa ”samaa paskaa aina vaan”, mä hymyilen ja pysähdyn miettimään, et tää on sitä arkee. Mä ajattelin hetki sit ihan samaa. Nyt mä oon lähdössä jonnekkin kauas pois.
Nautin näistä kaikista päivistä ihan liikaa, katson maisemia ja yritän painaa jokaisen yksityiskohdan mieleeni. Tiedän, että mä nään nämä pian uudelleen, mutta silti haikeus. Oon sairaan innoissani kaikesta, pääsen tutustumaan uuteen maailmaan kera unelmien opiskelupaikan, mutta nyt arvostan näitä elämän pieniä hetkiä. Saan olla vapaa ja nauttia kesästä. Asiat on pitkästä aikaa ihan kohdillaan.

Oon pitkästä aikaa hölmö ja onnellinen. Mä paan peliin tän paskaisen sydämen.


PS. PENTUSIA ON LUVASSA !!!!!! <3 <3 <3 <3 Meten ja Soolon rakkauslapset syntyvät samalla viikolla, kun mä aloitan opiskeluni. Mä en malta millään odottaa, mitä sieltä tulee ja kuinka paljon, mutta kuulemma on kuitenkin tosi selkeästi kantavana. <3___<3
Tää syksy on varmasti mun elämän yks parhaimmista. Voin kertoa, ettei se elämä oo ollu kovinkaan usein näin helppoa ja ihanaa, päinvastoin. Mut sen kaiken jälkeen osaan nauttia tästä hetkestä <3

Elämä lupaa mulle, että teet tilaa jollekkin paremmalle. Elämä lupaa mulle, etten jää sun hyökyaallon alle.




Kuuden aamuherätykset ja usvainen takapelto <3

colliepojat näyttelyssä

Käytiin heinäkuun puolessavälissä Laukaan koiranäyttelyssä. Mulle sopii hyvin tää vauhti näille, kerran vuodessa jos sitäkään.
Tästä huolimatta oli ihan superkiva päivä Ilonan ja Haltin kanssa.

Tässä poikien arvostelut:
”14 months. Of good size and shape. Pleasing head. Could have little more sizzling???. Nize eye and expression. Ears good size, well placed. Nice reach of neck. Little bit narrow to front. Good bone and feet. Nicely balanced sidegate, could be cleaner coming toward.” // ERI2

”5 years old. Good size. Little out of coat at this stage. Pleasing head. Small eye. Ears are well placed, little fly away. Good bone and feet. Stands little narrow to front. Angulations good front and rear. He could be cleaner moving away, tends to turn elbow in coming.” // EH3

Aikalailla kohdillaanhan nuo on, tuosta Keijon arvostelussa olevasta en ota selvää, että mitä on tarkoitettu. Soololla oli taas omakivaa kehässä, joten liikkeistä ei saanut ihan kunnollista kuvaa.. ehkä vien sen seuraavan kerran veteraaniluokkaan, josko olisi vähän rauhoittunut tuo tuomarin mukaan ”crazy dog”:)

Aika kreisii, MUSTA TULEE isona oikeesti ELÄINLÄÄKÄRI!

Oon syönyt varmaan viiskiloo suklaata ja muuta lohturuokaa. Itkenyt silmät päästäni, ollut välillä ihan semi ahdistunut.
Mä en riitä, musta ei koskaan tuu mitään. Tuntuu, että kukaan ei usko muhun – mee jo sinne kouluun/pitäskö sun jo mennä opiskelemaan jotain muuta alaa, ku et sä sinne päässy vieläkään? Hanki joku ammatti. Teki mieli sanoo monesti, että heittäkää dfksöldkölksdflö oravanpyörät jonnekkin, mä oon ankarin tuomari itelleni ja tiedän mitä mä haluun ja teen duunia sen eteen. Se ottaa sen ajan, minkä vaatii.
Toiset taas kannustaa ja on ihan täysillä mukana hakuprosessissa. Tukee ja ymmärtää, varsinkin ne, jotka tekee sitä sun kanssas.

Korpilahdella Alkio-opistolla opiskelutunnit saattoivat venyä hyvinkin pitkiksi välillä. Koulussa oltiin ensin se 8 tuntia ja sen jälkeen kotona laskettiin niiiin paljon kun vaan jaksettiin, usein 3-4h. Itkettiin, naurettiin, tapeltiin niiiiin hurjasti tehtävistä (mistään muusta ei sitten tarvinnutkaan kiristellä hampaita <3), välillä lenkkeiltiin ja tyhjennettiin päätä.
Pääsykoe oli mulle hurja. Mä olin aivan lukossa kokeen jälkeen, mutta tiesin laskurutiinini olevan rautaa ja tietotasonkin korkealla ja kuitenkin sillä tasolla jo, että sisäänpääsy olisi täysin mahdollista, mutta ei kumminkaan selvää. Laskin pisteet ja luovutin, ei tänä vuonnakaan. Masennus iskee. Itkuparku, tehnyt taas vuoden töitä. Nyt onneksi tajusi sen, kuinka paljon osaamistaso oli mennyt eteenpäin.

Tartton tulokset tuli ekana. Mulle 6. varasija, Henna-kämppikselle 10. varasija. Okei, ei mennä siis ainakaan sinne – ootetaan Viikki.

Whatsapp-viestit meiän Nörttiryhmässä musersi mut täysin:”Evie, mä oon niin pahoillani… MUTTA JEEEE MÄ PÄÄSIN!!”
Olin töissä, kun luin ton viestin. Pitelin itkua, menin ihan sumussa täyttelemään maitokaappiin hyllyjä. Mä kävin aika syvissä ajatuksissa sillon, paljon kasaamista itsessä, että pystyin tekemään sen työvuoron loppuun asti. Kyllä oli paska fiilis, vaikka samalla olin tietysti niin maailman onnellisin siitä, että Henna oli päässyt. Tiesin, etten mäkään voinut olla kaukana, mutta ei ollut nimeä listalla ei. No, parin pisteen päähänhän se jäi. Parin pisteen pyöristysvirhe. Voin kertoa, että ketutti. Hennan sisäänpääsy loi kumminkin hirmuisesti toivoa ensi vuodesta mulle, mutta mä olin silti tosi hajalla.

Unelmat.

Unelmat. Ne on jotain semmosta, mitkä on tehty saavutettaviks. Ne on jotain sellasta, mitä varten pitää taistella. Helppoa se ei oo, vaatii töitä ja kyyneleitä. Mut sun täytyy luottaa siihen sun omaan hulluutees.

Ihminen vois joskus olla armollinenkin itselleen ja päästää vähemmällä, mutta tää on mun unelma ollut aina. Mä päätin, että mä lähden joka tapauksessa kotoa pois ja nyt oli helppo sauma lähteä, kun Korpilahdella ollut kämppis pääsi sisään ja muuttaa Vantaalle. Siellä ois muutamia tuttuja lähellä, saatiin mukava kämppä hommattua ja mulle oli duuni tiedossa. Katselin myös Helsingin avoimen yliopiston opintotarjontaa ja olin ilmoittautumassa sinne. Mietin, että simuloituja pääsykokeita vois tehdä parit jossain valmennusfirmassa.
Hain koiraharrastusseuraan. Suunnittelin tulevaa ja olin täysin valmistautunut siihen, että ens vuos tehtäis jälleen töitä kaupassa myyjänä ja samalla lukien hullunlailla pääsykokeeseen.

Tästä seuraavana päivänä mä nään kuitenkin unta siitä, että mä pääsin Viron maatalousyliopistoon lukemaan eläinlääkäriksi. Siis mitä, miksi mä nään tästä nyt unta? Muistan olleeni jo unessakin tosi vihainen siitä, että miks pitää nähdä tälläsiä ”pääsykoeunia” nyt, kun kaikki suunnitelmat on selvää ja suunnitellaan kämpän sisustusta. Aamulla suututti vielä enemmän,
koska enhän mä minnekkään oo päässyt. Se päivä tuntu alkuun käynnistyvän tosi huonosti, lähin lenkille kuunteleen musaa ja juoksemaan ketutusta pois.

Oho, mullehan on tullu monta sähköpostia. Ensimmäinen on ”Kiitos hakemisesta Eestin yliopistoon, toivottavasti se oli mieluista ja helppoa” ym.
Seuraavan postin mä luin valehtelematta ainakin kymmenen kertaa. Mä en usko, TÄÄ EI VOI OLLA TOTTA, mitä siinä lukee. Siis ihan oikeasti, mitä tässä lukee:

Ekana laitoin viestiä Hennalle, en mä usko. PAKKO SOITTAA HETI PERÄÄN. Siis MUSTAKO TULEE SITTENKIN ELÄINLÄÄKÄRI!!!!!!!!!!!! APUA MITÄ NYT TEHDÄÄN??? MITEN MÄ VOIN PÄÄSTÄ 6. VARASIJALTA SISÄÄN??
Mä alan tajuumaan pikkuhiljaa. Mä alan itkemään, parkumaan, nauramaan ja mitä kaikkea pieni ihminen tekeekään, kun sen yksi suurimmista unelmista unelmista käy toteen. Puhelut isille, äitille, mummoille, kaverille ym. Isi luulee, että on sattunu jotain ihan hirveetä, kun ei saa mun itkupuhelusta aluks mitään selvää xd.

Töihin pitäis mennä reilun tunnin päästä, mä vaan itken naama punaisena ja ihan holtittomasti. Ihan kreisiä.
Onneks työpaikalla Jenni oli ihana ja kerto tilanteen muille, eikä mun tarvinnu mennä kassalle heti töihin tullessa, en tiiä olisko siitä tullutkaan yhtään mitään sellaisena itkunsekaisena :’D
Kyllä sinä iltavuorona loistin aspa-työssä aidosti ja hymy tuntu tarttuvan helposti, oli niin helppo hymyillä. Valehtelematta olin siinä hetkessä yksi maailman onnellisimmista tytöistä.



Kun olin vähän rauhottunu, mä näytin just tältä. Laittaisin tähän oman naamakuvan (joka oli pakko ottaa xd), jos kehtaisin. Ihan identtinen.

Alan elää sitä elämänvaihetta, josta oon unelmoinut sieltä ainakin ylä-asteelta asti. Tää on ihan hullua, miten elämä voi yllättää ja heittää kaikki suunnitelmat ihan päälaelleen aivan yhtäkkiä.
Mut nää asiat ei vaan oo mun käsissä, vaan jossain isommissa suunnitelmissa.
Mä oon niin kiitollinen tästä kaikesta – sain kaiken, mitä halusin ja vielä enemmänkin. Jännittää niiin hirveesti, kun opiskelut on tulevaisuudessa englanniksi ja samalla pitäisi varmaan sitä eestin kieltäkin opetella jossain määrin. Onneksi koulussa on paljon suomalaisiakin.

Hakuprosessi ei mun kohdalla oo ollut todellakaan helppo, siihen on mahtunut niin monia kyyneleitä ja turhautumisia, mutta tää on kasvattanut mua ihmisenä ihan sairaasti. Mä en kadu yhtään, että mä uhrasin yli kaks vuotta mun elämästä siihen, että mä pääsen opiskelemaan just sitä mun unelma-alaa, mistä oon salaa haaveillut niin kauan, kuin muistan. Mä oon aina ollut keskiverto-oppilas, joten luulin, ettei musta olis tähän. Mä kumminkin halusin sitä, se oli mun
suurin unelma. MÄ TEIN SEN. Ihan parasta, että mä ja Henna tehtiin se molemmat! Yhdessä. Mä lähden unelman perässä ulkomaille!!!!!!

Sain elämän, johon en just nyt kaipaa mitään lisää.
Kiitollinen, siunattu, onnellinen. Matkannu tänne ohi ongelmien.
Mietin, miten mä ansaitsen tän kaiken, mitä ikinä uskalsin toivoo, mä sain sen <3

Blogin sisältö tulee varmasti muuttumaan hieman, sillä tästä tulee samalla kertomus mun matkasta eläinlääkäriksi. Tässä välissä on tapahtunut vaikka mitä, koitan ehtiä kirjoittelemaan niitä ylös, mutta nyt on aika paljon keskityttävä kaikkiin näihin uusiin kuvioihin.